Päiväkirja 2010

5.10.2010

Mä karkasin vahingossa joku aika sitten. Emäntä ei vieläkään tiedä kuinka se tapahtui joten älkää kertoko sille. Kaikki oli oikeastaan emännän omaa syytä. Se oli sanonut mulle vähän aikaa sitten että isi tulee kohta kotiin. Ilahduin tietysti koska se on aina päivän kohokohta. Sitten emäntä avasi meille oven ja hups vaan mä karkasin portin yli isiä vastaan. Tytöt jäi aidan oikealle puolelle ihmettelemään mistä mä oikein pääsin pois. No sitten himmailin ympäriinsä vapaudessa etsimässä isiä ja kun tajusin ettei se tainnutkaan vielä tulla niin painuin etuovelle (enhän mä nyt takaisin viitsinyt samasta kohdasta enää mennä). Etuovella naapurin lapset ja koirat oli ärsyttäviä mulle (omilta pihoiltaan toki) joten mä räyhäsin niille. On ihan tarpeeksi paha että on vahingossa karannut (aloin pikkuhiljaa tajuta että se taisi olla tuhmaa) ja sitten jos siinä alkaa joku naapurin koira räyhätä niin se on kyllä viimeinen pisara. Sanoin sille siinä pari valittua sanaa "ole sinä siinä hiljaa, mä saan mennä mun omaan kotiin".

Tällä välin emäntä oli päästänyt tytöt sisälle ja alkanut ihmetellä missä mä oikein olen kun mua ei näy. Ensin se kutsui mua sisälle, mutta kun mä en yleensäkään tule heti niin se ei samantien hermostunut... Vähitellen sen epäilykset heräsi ja se komensi ensin isommasti ja kävi sitten etsimässä mua pihalta. Kun mua ei näkynyt niin se ajatteli mun livahtaneen huomaamatta sisälle ja se oli juuri penkonut kaikki sisätilat ja näppäili isännän puhelinnumeroa soittaakseen sen kotiin "Yukin etsintätalkoisiin" kun se kuuli puhinaa etuovelta. Minähän siellä puhisin tietysti ja se päästi mut sisään. Olin kyllä aika nolona loppupäivän. Kuljin seiniä pitkin, riiputin päätä ja roikotin häntää koipien välissä ja aina kun emäntä katsoi muhun niin kellahdin selälleni makaamaan. Ei sitä nyt sentään ihan joka päivä karata vahingossa. Emäntää  koko juttu ihmetyttää  kovasti sillä se ei ollut mulle edes vihainen (lopulta mä tulin ihan itse takaisin ja koko karkaaminen oli vahinko) ja se ei kuulemma oikein enää uskalla luottaa siihen että mä pysyisin pihalla jos ulkopuolella näkyy jotain mielenkiintoista. Tosin se väittää että nyt se tietää että mä en ole tosissani kun räyhään ohikulkijoille koska mä en mene niiden luokse vaikka selvästi osaisin. No en kai mä nyt viitsi vaivautua. Isäntä on sentään vähän eri juttu kun joku kissa tai pupu tai satunnainen ohikulkija.

5.9.2010

Mä en oo joutanu kirjottamana päiväkirjaa kun mulla on niin paljon kaikkea tärkeämpiä hommia. Ensinnäkin mä olen tullut siihen tulokseen että Halla (hirveä kauhukakara) on oikeasti TYTTÖ! Ja että sen kanssa on oikeastaan ihan kiva riekkua ulkona (missä mä pääsen tarvittaessa karkuun) se kun ei hätkähdä mistään. Savu ei koskaan ole oikein tykännyt niistä leikeistä missä mä räyhään ja juoksen sen ympärillä ja hypin sen yli. Halla taas ei välitä vaan on itse ihan samanlainen.

Lisäksi mä olen ollut reissussa. Kahdestaan. Isännän kanssa. Poikaporukassa. Tarvinneeko sanoakaan että meillä oli kivaa? Me ajettiin etelään (mä räyhäsin auton takakontissa kun pysähdyttiin) ja käytiin serkustapaamisessa (mä riitelin pikkuserkkukoirien kanssa niin että jouduttiin olemaan vuorotellen jäähyllä), kyläiltiin ja mökkeiltiin. Se se vasta on elämää! Autoilua, räyhäilyä ja se reissuruoka! Mähän en todellakaan suostunut syömään reissussa samaa ruokaa kuin kotona (no okei hädissäni söin ehkä 3 nappulaa kun isäntä antoi ne kädestä yksitellen). Eihän kukaan muukaan matkustellessa samaa ruokaa syö? Vai syöttekö itse makaroonilaatikkoa Roomassa tai Pariisissa? No mä söin siis makkaraa. Sekä serkustapaamisessa, että mökillä. Välissä elelin pizzalla ja muilla kerjäyksen tuloksilla. Mökkeily oli mun lempiosio siitä reissusta sillä siellä mun ei tarvinnut olla remmissä eli mun ei tarvinnut totella sitäkään vähää mitä mä yleensä tottelen isäntää (tässä välissä isäntä huomauttaisi että mä tottelen aina: joskus siinä on pienempi viive ja joskus isompi ja joskus se käsky ei toteudu ihan käskyn hengen mukaisesti. Mun bravuuri on se kun käsketään hypätä syliin sohvalle niin hyppää just eri ihmisen syliin kuin käskijä. Sillä lailla käsky tulee toteutettua mutta mulla säilyy kuitenkin viimeinen sana ja päätösvalta). Siellä mä kartoittelin metsää, saunoin, kävin keikkumassa rantakivillä ja komentelemassa lintuja, etsin myyriä ja hiiriä (en löytänyt) ja kaikkee semmosta loistavaa. Kun isäntä sit huhuili mua niin mä tulin aina mutta en pitänyt siinä turhaa kiirettä. Se on sitä mökkielämää. Vähän rennompaa kuin muu elämä.

No mut sit me palattiin kotiin ja täällä emäntä alkoi taas komennella mua. Mä en sais muka räyhätä. Mun pitäis tulla kutsusta luokse. Mun pitäis syödä nappulaa jne jne. Koko viikon reissusta tulon jälkeen mä sit päivällä aina pakkasin matkalaukun (vein sinne pari lelua, ehkä jonkun viltin ja luun kans) ja asetuin sinne makaamaan ja odottamaan isäntää töistä kotiin (ilkeä emäntä purki laukun aina illalla). Idea oli se että tajuavat että meidän on parempi mennä taas reissuun ja mökille kun ei nää kotiolot ole oikein mistään kotoisin. Kaiken kauhistuksen lisäksi tytöt oli mun reissun aikana löytäneet jonkun yhteisen leikkisävelen ja ne painii, riekkuu ja riehuu aina kun mä yritän nukkua. Sitten emäntä keräsi matkalaukun pois joten multa vietiin sekin mahdollisuus. Mökötin sit sille pari päivää. Riiputin aina päätä kun se katsoi mua. En syönyt. Maleksin hitaasti ja masentuneesti lenkillä. En katsonut sitä silmiin ja kieltäydyin kuulemasta sen käskyjä. Sit se vei meidät hiekkakuopille ja lisäsi kissanruokaa meidän ruokaan ja mä annoin periksi. Kai se on oikeassa että isäntä on ihan itse halunnut mennä töihin eikä asua mökillä. Mä en kyllä ymmärrä miksi, mutta joskus ihmiset vaan on tosi tyhmiä.

7.7.2010

Mä olen nyt tehny historiaa: osallistuin agirotukisoihin. Siellä ei ookaan ennen ollu bedlingtoneita. Jostain ihmeen syystä mut oli pistetty varakoiraksi, mutta kun yksi tyttökoira sairastui niin mä pääsin kuin pääsinkin näyttämään kuinka jännittävä harrastus agility voi parhaimmillaan olla. Mä kuuntelin tarkkaan kun tuomari selosti että joukkuekisassa koira ei voi hyllyttää koko joukkuetta oikein muuten kuin karkaamalla kokonaan ja kieltäytymällä palaamasta... Kuulemma jonkin aikaa odotellaan mutta ei loputtomasti. Mähän sit mietiskelin tovin ja totesin että ei ole mitään järkeä jäädä odottelemaan jotain tuloksia ja palkinnonjakoa ja ties ja mitä kaikkea kun Teivon ravirata oli kuuma kuin helvetti itse. Se oli kerännyt lämpöä monta päivää ja ulkona oli varjossa 30 astetta joten auringossa niitä asteita oli paljon enempi. Ihmiset oli ihan läkähdyksissään (meille koirille oli teltta, kastellut pyyhkeet ja kylmäkalleja makuualustan alla joten teltalla oli ihan siedettävät olot). Tulin sit siihen tulokseen että jos meidän joukkue hylätään kokonaan niin me päästään kotiin sieltä pelleilemästä. Ansa ja Savu siinä jotain sähelsi edellä mutta ei nekään saanu ku jotain miljoona virhepistettä. Sit tulin mää. Ja mä en menny ku sen ekan esteen. Sen jälkeen moikkasin tuomarin (hyvät käytöstavat ne olla pitää, en ymmärrä miksei muut moikanneet sitä vaikka se raukka oli siellä kuumalla kentällä ihan meidän takia). Ja sit tein pienen kunniakierroksen ja heiluttelin häntää yleisölle. Se mun kamalan ilkeä ohjaajatäti kävi kantamassa mut kakkosesteen taakse ja mä hyppäsin sit senkin kun se oli suorin reitti uudelle karkaukselle. Sen jälkeen kiersin toisen laidan siitä kentästä, nuuskuttelin parit katsojat, heiluttelin häntää, vähän haukuin ja kun se ilkeä ohjaaja alkoi taas lähestyä mua niin mä syöksyin tuulen lailla teltalle Hallan kaveriksi. Juu meidän joukkue hylättiin ;) en tiedä oliko se ainoa. Jos oli niin sit mä tein historiaa siinäkin asiassa. Ei tarvi kiittää. Kyllä mä tiedän että koko yleisö arvosti tempausta (ne nauroi ihan kippuralla), youtubestakin sitä on katseltu ja meidän omat ihmiset oli kuiteski salaa tyytyväisiä kun pääsi sieltä paahteiselta kentältä viileään autoon.

Emännälle jäi kuulemma kaikesta huolimatta agilitykisahaluja. En tiedä aikooko se kisata mun kans (eihän se suostunu tuollakaan mua ohjaamaan ja oli tarjonnu mut varakoiraksikin otsikolla "jos ette mitään muuta löydä niin tän saa kunhan mun ei tarvi sitä ohjata ja kunhan varaudutaan siihen että se voi tehdä ihan mitä tahansa"). Mun mielestä agilityharrastuksen ydin on siinä että on kova vauhti, iloinen mieli ja vähän tehdään esteitäkin. Se on paljon arvaamattomampi laji kuin toko (tosin kyllä siitäkin jännää saadaan, jostain syystä emäntä ei halua ees kokeilla sitä mun kans) ja kun mä olen mukana niin siinä on vielä aimo annos lisäjännitystä. Emäntä sanoi että että se pääsis kisaamaan niin se tarvis seuran joka suostuu edustamaan meitä. Se meinasi että kukaan ei halua edustaa mua kuitenkaan, joten se on salaisuus että mekin ehkä kisataan joskus. Sillon kun emännällä on ns. pitkän pinnan päivä.

Ai niin. Mä arvaan että te kaikki palatta halusta nähdä mun hienon suorituksen. Täällä se on nähtävissä.

1.6.2010

Savu täällä hei. Mä lainaan Yukin päiväkirjaa koska vaikka tässä taloudessa on kaikilla muilla päiväkirjat niin tärkeimmällä eli mulla ei oo. Just niin tyypillistä. Mutta onneksi mä voin lauman päänä lainata kenen päiväkirjaa vaan ja jos siitä meinaa tulla sanomista niin mä sanon vaan Räyh ja asia on sillä selvä. Niin ku tähän tyyliin:

Tämä kuva voikin tässä toimia Yukille muistutuksena. Mutta siis. Mulla on ollu juoksut. Ja ne on Niin Kökkö Juttu. Ensinnäkin koko veren valskaaminen on ihan tyhmää. Toiseksi kaikista uroksista tulee vielä tavallistakin tyhmempiä. Koko ajan pissattaa ja mikään ei kiinnosta. Paitsi ruoka. Hetken aikaa mun teki mieli tutustua johonkin kivaan urokseen ja tehdä lisää pentuja, mutta sit Halla palautti mut todellisuuteen ja päätin vaan masentua sisällä kun lenkitkin on ihan tyhmiä kun mua ei päästetä irti.

Ja jotta surkeus olis täydellinen niin mun emäntä päätti hyljätä mut. Kaikista maailman ihmisistä just se ja just nyt kun mulla on juoksut. Varaemäntä auttoi mua kirjaamaan kaikki kurjuuden ylös joten tässä tiedoksi muillekin mitä täällä on saatu kestää:

Ihan vasta me oltiin tuon Vapun kanssa nuoria ja villejä. Nyt mulla on uhmaikäinen tytär ja Vapulla harmaata kuonossa (toisaalta kun katsoo Ainaa niin enpä ihmettele). Masentaa katsoa, kun Halla ja Aina jaksavat riehua koko päivän. Ja masentaa kyllä vähän muutenkin. Varaemäntä sanoi, että mulla on varmaan joku Ihaa-tauti. Voi ollakin. Sanonpa vaan että se tästä vielä puuttuiskin just.

Maanantaina me tultiin Hallan kanssa hoitoon. Näin kyllä kun kassia pakattiin ja arvasin miten tässä käy. Sopeuduin heti kohtalooni kun ovi isännän ja emännän perässä kolahti. Sen verran tympäisi kuitenkin nuorison leikit että päätin vetäytyä sohvalle. Sielläpä se loppuviikko sitten aika pitkälle menikin. Syömään tuli huutamalla ja lenkille lähdin aamua lukuunottamatta vain eteiseen kantamalla.

Ruoasta sen verran, että tässä hotellissa oli kyllä ihan surkeat eväät. Samaa nappulaa kuin koton ja jotain lihoja seassa. Ensin me syötiin Hallan kanssa samasta kupista, mutta kun Halla söi vaan ne lihat ja mä en sitten syönytkään yhtään mitään, me saatiin ihan omat kupit. Keskiviikkona ne viimein tajusivat antaa meille sitä kissakastiketta nappuloihin. Torstaiaamuna kastike taas puuttui, mutta me ei jaksettu enää valittaa vaan syötiin kuivana kupit tyhjiksi. Ja niin me sitten saatiin taas perjantaina kastiketta aamulla. Ihmeellistä toimintaa keittiöväellä. Jotain se varaemäntä selitti siitä, että mehän syödään kohta pelkkää kissakastiketta, jos se opettaa meille monta päivää putkeen sellaisille eväille. Mun mielestä huono tapa on kyllä enemminkin puijata pieniä koiria odottamaan kuppeja innokkaasti.

Alkuviikosta varaisäntäväki oli jo vähän huolestunutkin, kun mua ei hyvittanut yhtään mikään. Keskiviikkona tämä mun juoksuaikatiputtelu yltyi ja mä sain housut jalkaani aina päiväksi, kun kerran vaan makaan siellä sohvan selkänojalla ja murjotan. Niistä housuista vedin kyllä ihan tosissaan herneen nenään.

Onkohan koirilla raskausaamupahoinvointia? Ei kai mulle vaan tule lisää niitä terävähampaisia??? Perjantaina aamulla (tai aamuyöstä) mä nimittäin oksensin monen monta kertaa ja illalla kun varaisäntäväki oli hetken poissa oksensin koko iltaruoan sohvalle. Se oli niin nolo juttu, että peittelin oksennuksen viltillä. Halla päätti paljastaan sotkun pari tuntia myöhemmin hakemalla sieltä melkein sulamattoman ison lihapalan. Muuten ne eiväy olisi edes huomanneet! Olin ihan kaunean nolona. Mutta varaemäntä ei ollut edes vihainen, sanoi vaan että olipa hyvä että oli virittänyt viltin sohvatyynyjenkin ympärille. Toisaalta se ei enää antanut meille niitä lihoja (eikä sitä kissanruokaakaan) kun mä oksensin niitä sulamattomina niin monta kertaa. Saatiin sen sijaan jauhelihaa ja raejuustoa nappuloihin.

Varaemäntä lohdutti, että ehkä tää mun mahajuttu ei ole terävähampaisia vaan pöpöjä tai stressiä. Musta kun on tuntunut koko viikon siltä, että sisällä on parempi hiipiä seiniä pitkin ettei jää Ainan ja Hallan jalkoihin ja ulkonakin oon roikkunut joukon hännillä. Kun varaemäntä ja varaisäntä motkottavat isompaan ääneen, mä otan heti kaiken itseeni (niin kuin Vappukin). Siinä me sitten ollaan kiltteinä ja hiljaisina korvat luimussa, kun taas ne joille käytännössä aina motkotetaan eivät ole kuulevinaan.

Alkuviikosta oli sateisia päiviä ja varaisäntäväki joutui meitä vähän pesemäänkin lenkkien jälkeen. (Ihan tyhjänpäiväisiä lenkkejä, kun mua ei kertaakaan edes päästetty irti). Halla päätti olla tosi urhea eikä tykännyt yhtään huonoa pesusta tai harjauksesta, joten mulle jäi rooliksi olla se joka ei missään nimessa halua suihkuun ja hipsuttelee karstaa karkuun. Yleensä sovelsin "heittäydy kuolleeksi" -tekniikkaa karstan vältelyyn (se kun kuulemma tepsii karhuihinkin), mutta ei se tepsinyt varaemäntään.

Keskiviikkona sattui illalla yksi juttu mistä mäkin vähän piristyin. Me oltiin nimittäin varaisännän, Vapun ja Hallan kanssa kävelyllä sillä aikaa kun varaemäntä kävi juoksemassa Ainan kanssa ja yhtäkkiä varaisännän viereen kadulle pysähtyi auto ja sieltä autosta nousi Tuttu Täti. Se huusi varaisännälle, että onpa kiva nähdä täälläkin bedlingtoneja. Kun varaisäntä sitten kertoi että me ollaan täällä vaan kylässä, se Täti tajusi tuntevansa meidät. Mehän oltiin siis tietenkin tunnettu se koko ajan ja tykättiin kovasti kun päästiin sen siliteltäviksi.

Lauantaina meillä kävi myös varaemännän isi ja se oli mun mielestä kaikkein paras ihminen johon olen törmännyt täällä hoidossa. Makasin sen tulin alla kun ne söi grillimakkaraa (vaikka se ei tajunnutkaan antaa mulle yhtään, hölmö koiraton ihminen) ja seurasin sitä kuin hai laivaa.

En mä kauheasti ole jaksanut tästä koko hoidossa olemisesta iunnostua, mutta kai asiat olis voineet olla pahemminkin (mä olisin voinut joutua Rovaniemelle mihin ne on joskus lähettäneet Yukin rangaistukseksi sen kaikista kauheista teoista). Mä oon kuitenkin saanut lepäillä viikon, kun Halla on leikkinyt AInan kanssa. Olen silti tosi iloinen kun lopultakin pääsen kotiin.

Kirjurin kommentti: Kiitos päiväkirjasta Lauralle joka toimi varaemäntänä tytöille meidän reissumme aikana. Ja Tuttu Täti ilmoittautukoon :)

17.5.2010

Mut on karkotettu taas. Ja ilman omaa syytäni niin kuin aina. Savu aloitti juoksun ja juuri kun ehdin tuudittautua siihen että saisin olla kotona niin kuin viimeksi niin ne roudasi mut kamoineni emännän vanhemmille hoitoon. Pari ekaa päivää meni ihan kivasti ja mä nautiskelin huomiosta ja siitä että kukaan ei pure mua korvasta, mutta sitten alkoi tympästä koska olis se nyt kuitenkin kivempaa olla kotona. Mä olen maannut ajoittain kokonaisia päiviä eteisen lattialla niin kuin laho lahna tai koiran mallinen ovimatto. En nouse muuta kuin huokaillakseni ja mulkoillakseni ohikulkijoita. Tietävätpähän sitten kuinka kammottavan kurjaa tää elämä on.

Lisäksi mä olen viihdyttänyt itseäni tekemällä emännän äitiä hulluksi. Se antoi mulle ekana iltana lihat ja nappulat niin että lihat oli pohjalla ja nappulat päällä ja ajatteli että mun on pakko syödä ne nappulat kun lihat on siellä alla. Amatööri. Työntelin nappulat pois tieltä ja söin pelkät lihat. Seuraavana päivänä se oli hieronut lihoja nappuloihin. Erottelin lihat ja söin ne ja jätin nappulat. Sit se lisäsi ruokaan kananmunaa joka imeytyi nappuloihin. Imeskelin nappulat yksitellen ja nostelin ne lattialle imeskeltyinä. Sit se murskasi nappulat, lisäsi niihin lihaa, öljyä, nakkisilppua ja kananmunaa. Söin ne osat jotka sain eroteltua ja vahingossa jokusen nappulan. Jouduin jättämään osan nakeistakin kun en jaksanut alkaa erottelemaan niitä. Sit se unohti ruokkia mut yhtenä päivänä ja seuraavana päivänä mun olikin sit pakko syödä. Tosin ensin vaadin sitä poistamaan juustonpalaset joita se oli tunkenut mun ruokaan. Yäks. Juusto on ällöä. Emännän äiti väittää että mä olen epänormaali ja Madi joka syö mitä vaan tosi nopeasti on normaali. Katsois hei vähän sitä Madisonia. Se ei todellakaan ole normaali. Se pomppii ja syö mitä vaan. Esim JUUSTOA. Haloo. Ja nappuloita. Yäks.

Emäntä kävi Hallan ja isännän kanssa katsomassa mua ja me käytiin lenkillä. Mä uin ainakin miljoona kertaa hakemaan emännän ostamaa oranssia kalaa vedestä. Ja mä en todellakaan tykkää kastumisesta, vedestä enkä uimisesta. Tein sen vaan että emäntä huomais kuinka hieno koira mä olen ja ottais mut mukaan. Se toimi siihen asti että mua kehuttiin ihan hulluna ja emäntä tuntui olevan mun saavutuksesta tosi ylpeä, mutta ei se mua mukaan ottanut. Selitti vaan korvaan että jos mä mietin asiaa tarkemmin niin mäkin ymmärrän miksi. Me ei kuulemma haluta enempää Halla koiria niin kuin mun edellisestä kotona vietetystä ajasta Savun juoksujen kanssa seurasi. No se on totta, mutta eikö se yhtään luota mun itsehillintään? Ei kuulemma. Eikä siihen etten tottelis Savua jos se tahtoo lisää Halla koiria. Mulla on kuulemma tällaisten tyttöasioiden kanssa vähän huono muisti. Eikä ole, kun tytöt on vaan niin ihania että niiden takia sitä on valmis mihin vaan.

3.5.2010

Tarkemmin ajateltuna Halla on oikeastaan ihan ok. Mulla ei oo ollenkaan ongelmia sen kanssa kun vaan uskon mitä se sanoo. Ja loppujen lopuksi: sehän on tyttö, joten miksen mä uskois? Se osaa nykyisin jo juosta aika kivasti, se osaa yhdessä mennään leikin ja se on aina valmis vetämään köyttä tai leikkimään. Mä voitan sen köydenvedossa kun sillä varisee hampaita eikä se vielä jaksa vetää kovin lujaa. Musta on kivaa voittaa :)

Me on lenkkeilty nyt jo tovi ilman Savua ja kun kukaan ei komentele meitä niin me voidaan tehdä aika lailla mitä me halutaan. No siis teoriassa mun pitäis tietty totella emäntää, mutta ei se nyt oo ollenkaan sama asia kun Savun komentelut. Loppujen lopuksi emäntä ei oo purru mua.

Savu on sairaslomalla kun sen jalassa on joku vika. Ja se on välillä tosi äkäinen kun sitä ärsyttää se että me päästään lenkille ja se ei. Sisätiloissa mä siis koitan väistellä sitä. Niin ja välillä Hallaa kans jos haluan olla rauhassa. Aiemmin Hallan väistely oli helppoa kun se ei osannut kiivetä sohvalle eikä sänkyyn. Mutta sitten emäntä opetti sen kiipeämään sohvalle joten nyt mä olen turvassa enää sängyssä.

Isäntä aloitti jonkun kuntokuurin ja mä olen päässyt sen kanssa poikien lenkille ja vähän aikaa sitten se osti pyörän jota me on emännän kanssa lainailtu pyörälenkeille. Eli kaiken kaikkiaan mulle kuuluu ihan hyvää. Mä oon päässy liikkumaan. Hallan kanssa on kivaa ja koska Hallan hampaat on lähdössä niin meillä on joka paikassa luita (jopa niin paljon että välillä mäkin saan syödä niitä!).

Tänään pääsin ekaa kertaa tälle keväälle maastojuoksuihin. Tuli tosin vähän touhotettua etukäteen niin en jaksanut sitten juosta koko matkaa ihan täysillä. Mutta korvasin sen tappamalla pupun lopussa raivokkaasti. Siellä oli Madin ja mun pentujakin ja me vahdittiin niitä yhdessä ettei ketkään epäilyttävät päässeet kiusaamaan niitä.

14.3.2010

Kuka pelastaisi Yuki-eläimen? Täällä on akkavalta ja se ei ole ollenkaan hyvä homma. Halla määrää jo nyt Savuakin. Se saa vietyä Savulta jopa luut ilman että Savu sanoo sille mitään! Pelkän tuijotuksen voimalla. Voitte vaan arvata että mitä se tarkottaa mun aseman kannalta... Lisäksi Savu on alkanut taas tuoksua mun nenään hyvältä ja mä koitan liehitellä sitä vaikka jonkin ääni takaraivossa varottaakin että sillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Sen juoksut ei ole vielä alkaneet, eikä se merkkailekaan, mutta mun nenä tietää kertoa että kyllä ne sieltä tulee ennen kevättä.

Halla osaa leikkiä mun kanssa tosi kivasti yhdessä mennään leikkiä ja me juostaankin rallia joka päivä sata kierrosta keittiön ja olohuoneen ympäri sekä ulkona kiikun ympäri ja ulkoa sisälle ja sisältä ulos. Emäntä väittää että sen on vaikea keskittyä mihinkään, mutta itsehän se halusi että tuo ipana jää kotiin. Pitää siitä jotain iloa olla mullekin. Enkä mä muutenkaan ymmärrä miten emännän keskittymisvaikeudet nyt yhtäkkiä on meidän syy. Ihan samaa se valittaa sillonkin kun me ei juosta (ja Savu ja Halla painii ja murisee tai Halla vinguttaa vinkulelua). Kyllä se on ihan sen oma ongelma.

Kevättä on ilmassa ja me on päästy viime aikoina juoksemaan kivasti eri kavereiden kanssa. Vappu, Aina, Pessi ja tuntemattomat rhodesiankoirat on olleet meidän kavereina metsissä ja hiekkakuopilla. Ja mikä parasta: mä näin Doriksen pitkästä aikaa. Se on maailman ihanin tyttökoira. Aivan ihana. Eikä se välittänyt vaikka emäntä puki mulle pellepuvun ulkoiluun. Ehkä se tykkää kun mä nauratan sitä. Jotkut naiset kuulemma tykkää semmosesta. Dorista varten mä voin pukeutua pellepukuun vaikka joka päivä.

Siellä hiekkakuopilla on nykyisin muuten aika jännittävää lenkkeillä. Emäntä lenkkeilee siellä reppu selässä ja kamera olalla. Ja kun Halla väsyy (mikä on aika pian kun sillä on niin lyhyet jalat) niin se pistää sen reppuun missä on lämmikkeitä ja kantaa sitä. Mä pääsin vähän nauramaan kaikille meidän perheen tytöille kun emäntä astui harhaan moottorikelkan jälkeltä ja umplahti lantiotaan myöten lumeen. Se joutui ensin riisumaan kameran ja ojentamaan sen kantavalle alustalle, sitten se ojensi sinne Hallan, sen jälkeen Savun (joka hölmö oli kans uponnut niin ettei päässyt mihinkään suuntaan) ja sitten se konttasi itse ylös sieltä. Se väitti että se ei ollut sen mielestä paras tapa tutustua uusiin ihmisiin (ne rhodejen omistajat). Meinasi ettei avuton kiroileminen, puoliksi lumen sisällä, pipo vinossa, posket punaisina ole se ensivaikutelma, jonka se haluaa ihmisille antaa. Konttaaminen kuulemma vaan kruunasi koko jutun. Mutta mäpäs en uponnut. Hah! Mä tiedän missä menee polut ja mä olen niin nopea etten ehdi upota. Siitä saivat hitaat ja painavat kun mä liitelin lumen yllä. Vaikka sisällä naiset jyrääkin mut niin ulkona mä olen rautaa. Kukaan ei saa mua kii! Kukaan ei pysty samaan! Kellään ei oo yhtä naurettavaa asua! Eikä kun, miten se taas menikään... mutta kaikilla supersankareillakin on ihmeasut! Mä olen Super-Yuki! Ainoa, paras ja voittamaton. Naisten naurattaja, lihaskimppu ja Armas Nuppunen (emäntä sanoo että se on mun supersankarinimi, mutta mä hieman epäilen että se naruttaa mua siinä asiassa).

Meidän ulkoilukuvia löytyy muuten täältä:

http://www.taigalta.kuvat.fi/kuvat/2010/

Loppuun vielä yksi poiminto siitä kuinka mä liidän ylväästi Doriksen kanssa

23.2.2010

Me ollaan palaamassa normaaliin päiväjärjestykseen. Lumo lähti lopulta omaan kotiin pari viikkoa isojen poikien jälkeen. Halla on sen jälkeen ollut paljon enemmän meissä kaikissa muissa kiinni ja kun Savu ei enää halua sitä kaiken aikaa viereensä niin se jahtaa muakin. Mä olen sitten koittanut olla sille isinä. Jonkunhan siitä lapsesta on pidettävä huolta. Savu joko riehuu sen kanssa, komentaa sitä (ei päästä sohvalle) tai imettää sitä. Ei siitä kasva normaalia tuollaisella pidolla joten mä opetan sitä leikkimään, pidän sille vähän rajoja ja annan sen välillä olla vieressä jos sillä on kovin paha mieli muuten. On se ihan hyvä tyyppi sinänsä kun se osaa leikkiä yhdessä mennään leikkiäkin, mutta kyllä mä ehkä olisin mieluummin myynyt sen ja pitänyt rauhallisemman Lumon. Mutta eihän multa taas kysytty ja nyt me ollaan sit isännän kanssa vähemmistössä ja mä aavistelen ettei se tarkoita hyvää meidän tulevan aseman kannalta. Esimerkiksi nyt jo jotkut kaksi tyyppiä pyrkii valtaamaan meidän sohvan.

Täällä on ollut aika kamalan kylmää ja mua on kidutettu pukemalla naurettaviin vaatteisiin ja raahaamalla mua ulos vaikka se on tosi noloa. Mä en ymmärrä miksei pakkasella vois vaan makoilla takan edessä ja syödä herkkuja. Niin kaikki järkevät tyypit tekee, mutta ei meidän emäntä sellaisesta älyä mitään. Se oli tosin tuossa viikon sairaana ja sillon me saatiin olla ihan rauhassa. Tosin sitten se keksi että meitä pitää kouluttaa ettei me tylsistytä, mutta se oli ihan ok. Kouluttaminenhan on sitä että se luulee opettavansa mulle asioita vaikka mä oikeasti ehdollistan sen antamaan mulle namia oudoista jutuista. Tällä kertaa mä näytin sille mun masua ja se antoi mulle nameja. Lisäksi mä olen oppinut että Halla tarkottaa samaa kuin nami. Jos joku huutaa sitä niin me rynnätään äkkiä kaikki sinne rivissä ja sit me saadaan palkkaa. Tosin Halla sanottuna erilaisella äänensävyllä tuntuu tarkottavan "mitä tihutöitä täällä nyt on tehty" ja sillon mä joko häivyn paikalta tai pyydän anteeksi. Vähän tilanteesta riippuen.

Tänään emäntä vei Hallan jonnekin autolla. Mä olin ensin sille vähän vihainen mutta sitten se kertoi mulle salaisuuden: se vei Hallan eläinlääkäriin! Savu halusi mukaan senkin jälkeen mutta mä menin fiksumpana makkariin nukkumaan ettei se vaan raahaa muakin sinne eikä se raahannu. Hallaa oli pistelty siellä joten oli ihan oikea päätös jäädä kotiin.

Lisäksi tänään on syntynyt mulle sukulaisia Slioorin kenneliin. Siellä on kuulemma 2 poikaa ja 4 tyttöä. Aikamoinen määrä pikkuriiviöitä! Melkein tunnen puraisuja korvissa tänne asti. Onneksi me ollaan aika kaukana.

18.1.2010

Ne on kasvaneet! Ja mä en tiedä onko ne tosi kivoja (ne osaa leikkiä yhdessä mennään -leikkiä!) vai ihan hirmuisia (näkisitte millaisia riehumiskohtauksia ne saa ja kuinka paljon tuhmuuksia ne tekee yhdessä päivässä...). Savu on vapaan kasvatuksen kannattaja eikä puutu muksujensa toimiin mitenkään. Mä kielsin niitä aluksi aina kun ne oli tekemässä tuhmuuksia (repimässä verhoa, mattoa, puremassa kukkia...) mutta Savu suuttui mulle aina ihan kamalasti joten nyt mä tyydyn vaan katsomaan kauhistuneena vierestä. Tosin sekin toimii sillä kun mä olen lähettyvillä niin ne alkaa aika usein purra mua korvasta sen edellisen tihutyön sijasta ja sitten kun mä juoksen karkuun niin ne jahtaa mua.

Erityisen hirmuinen on Halla. Se varasti multa luun pari päivää sitten. Tuli vaan tuijottamaan niin että mun oli pakko antaa sille se luu ja poistua toiseen huoneeseen. Emännän mielestä mä olen vähän surkea kun tuollainen rääpäle saa määräillä mua mutta se ei olekaan tuntenut rääpäleen hampaita herkissä kohdissaan. Enkä mä sitä paitsi edes halunnu sitä luuta. Enkä niitä leluja. Musta on oikeastaan ihan kivaa vaan majailla sängyssä ja sohvalla (minne ne riiviöt ei pääse vielä, Halla tosin kapuaa sohvapöydälle ja tekee siitä kuolemaa uhmaavia hyppyjä kohti sohvaa). Yritän samalla miettiä mitä teen sitten kun ne oppii kiipeämään. Onneksi meillä on korkea sänky.

Korvakoira on ollut yllättävästi mun pelastus näinä vaikeina aikoina. Se tuntuu olevan ainoa joka ymmärtää mun huolen korvien, hännän ja muiden arkojen paikkojen suhteen. Ja sen kuinka ristiriitaista on kun kuitenkin pienistä pitää pitää huolta (huolehtia että ne saa ruokaa, laskea niitä monta kertaa päivässä, juosta niiden luo jos ne itkee, pestä niitä jne) ja toisaalta ne on välillä vähän pelottavia.

Mut on tässä puolensakin. Mä saan syödä pentujen ruokien jämiä. Ja leikkiä niiden kans. Ja meillä on käynyt ihan hirmuisesti vieraita. Ja vaikkei ne aina ymmärräkään heti huomata mua niin kyllä ne sit hoksaa kun mä olen kavunnut niiden syliin ja yritän puhdistaa niiden kitarisoja nenän kautta nuolemalla. Samaten hirmuinen hännän heilutus (jänniä pitkulaisia mustelmia jalkoihin) auttaa niiden huomion saamisessa. Yksi vieras ymmärsi jopa hieroa mut ja vaikka se aluksi oli vähän ikävää (mun pomppulihakset oli taas jumissa) niin lopulta se tuntui niin hyvältä etten mä halunnut että se lopettaa ollenkaan. Ihanan rento olo.