Päiväkirja 2008

30.12.2008

Mä alotin paaston näin joulun jälkeen. Sillä tavalla ei pääse lihomaan. En ole siis suostunut kolmeen päivään muuta kuin näön vuoksi närppimään ruokaani. On hauskaa seurata kauanko menee että emäntä alkaa taas hermoilla. Nyt se jo koittelee mun kylkiluita ja vatsaa ja seuraa että olenko mä normaalin virkeä, juoksenko ulkona normaalisti ja kakkaanko. Tän kolmen päivän aikana meillä on ollut tarjolla sianihraa, jauhelihaa, nappuloita ja luita. Mä olen pysynyt tiukkana ja maistellut vaan pienen suupalasen kaikkea. Savu taas on syönyt mutta ei juonut joten emäntä on istunut sen kanssa yöllä lattialla ja houkutellut sitä juomaan. 

Me ollaan reissussa. Isännän sukulaisissa ja asutaan sen siskolla (kiitos!). Ennen tänne tuloa viettetiin joulua emännän vanhemmilla perinteisin menoin. Käytiin ensin metsälenkillä ja illemmalla auottiin paketteja. Mä aukaisin vaikka kuinka monta! Saatiin Savun kanssa lahjaksi herkkuja (luita, sian kärsiä, kuivattua keuhkoa (?)) ja älypeli jossa etsitään nameja. Mä opin sen älypelin heti, mutta Savu ei anna mun pelata joten me pelataan eri aikoina ja toinen odottaa vuoroaan sillä välin kun toinen pelaa.

Ihanaakin ihanampi Vappu-koira kävi meillä kylässä ennen joulua. Tavattiin Vapun isäntäkin joka vaikutti oikein hyvältä tyypiltä (osasi rapsuttaa mua just oikein). Savulla ja Vapulla oli taas tosi vauhdikkaat leikit! Savu on tavannut nyt kerran myös yhtä kääpiösnautseri pentua joka oli kyllä tosi kääpiö. Toivottavasti nähdään sekä Vappua että pentukoiraa jatkossakin! Vähän ennen joulua saatiin emännän kaverilta kesäisiä kuvia joista emäntä on ikionnellinen. Ne on kuulemma parhaita kuvia mitä meistä on koskaan otettu. Tiedä häntä sitten, mutta kuvat voi käydä katsomassa täältä.

Savu on kuulemma loistanut agilityssä ja emäntä on siihen kauhean tyytyväinen (emännän sanoin: se on nopea, se on herkkä ja se on ehdottomasti parempi agilityssä kuin sen ohjaaja). Lisäksi sille suunnitellaan pentuja (voi itkujen itku mikä kauhea ajatus että Savuja olisi enemmän!). Ja emäntä on alkanut puhua jostain kaverikoiratouhusta johon Savu vois kuulemma olla sopiva koira. Mä en kyllä ainakaan ala kenen tahansa kaveriksi! 4H kerhoon me sentään päästään molemmat ja siellä on aina kauhean kivaa ja kotona treenataan kaikkea pientä. Agilitypaikkaa on kuulemma haettu meille molemmille kevätkaudeksi ja nyt toivotaan vaan että saadaan paikat! 

Mutta juuri nyt me ollaan siis reissussa. Täällä on taas tarkasteltu Yukilandian periferia-alueita ja muutamia väärinkäytöksiä on havaittu. Haukuin mm yhden yukilandiadirektiivin vastaisen postilaatikon kun oltiin lenkillä. Saaliseläimiä täällä on paljon ja emäntä on sydän syrjällään meidän takia kaiken aikaa. Kyläpaikoissa on ollut mukava nähdä tuttuja ihmisiä ja saada paljon herkkuja ja rapsutuksia

Oikeastaan vain yksi asia varjostaa meidän onnea tällä hetkellä: Savu on kipeä. Sen silmät alkoivat rähmiä hieman jo ennen tänne lähtöä. Emäntä huuhtoi niitä fysiologisella suolaliuoksella ja ajatteli että kyse on nenäpunkista jonka ehtii hoitaa kun päästään etelään. VIRHE! (Käsittämätöntä kuinka paljon virheitä tuo emäntä tekee vaikka sillä on ollut meidät jo useamman vuoden ajan) Savu oli ok kun lähdettiin ajamaan. Ei rähmää, oma reipas itsensä. Parilla ekalla pysähdykselläkin suorastaan riehakas ja pomppivainen. Mutta sitten alkoi läähätys ja tärinä. Emäntä otti sen syliin (vöihin tietysti kiinni autovaljailla) ja koitti silitellä. Koitettiin vaihtaa auton lämpötilaa. Etsiä kipupisteitä. Mullakin alkoi olla jo hätä ja koitin kuonolla tökkien kertoa isännälle, että Savu pitää parantaa (kerroin jo edellisenä päivänä että sen silmät ei ole ok, mähän olen lääkärikoira joka on diagnosoinut mm isännän polven leikkaustarpeen). Läähätys ja tärinä sekä pieni vikinä jatkuivat. Kun pysähdyttiin (testaamaan olisiko kakkahätä) Savu rauhoittui mutta autossa sama jatkui. Soitettiin päivystävälle eläinlääkärille Lammille ja lääkäri lupasi ottaa meidät vastaan heti kun päästään perille (ISO kiitos tästä!). Matka ja aika vaan on kovin pitkä kun mukana on kipeä eläin joka ei osaa kertoa kuinka sen oloa voisi helpottaa ja jolle ei voi kertoa että apua on tulossa. Eläinlääkäri vahvisti diagnoosin: lievä (!) silmätulehdus luultavasti nenäpunkista johtuen. Savu sai kipupiikin saman tien. Ja tärinä ja läähätys loppuivat. Emäntä kertoi jälkeenpäin (kaikille jotka jaksoivat kuunnella) että tyttö ei ole koskaan ollut niin kipeän oloinen vaikka on sairastanut ennenkin. Nyt Savulla on sitten 10 päivän silmätippakuuri (4h välein tiputellaan eli meidän elämä rakennetaan nyt sen mukaan) ja meillä molemmilla loishäädöt nenäpunkkiin (ei muuten sitten saatu näitä lääkkeitä mistään ennen kuin tänään! ne piti tilata apteekkiin kun niitä ei ollut millään apteekilla varastossa ensi kerralla varmistetaan että lääke on yleisemmin käytetty). Savulle tarvittiin kaulurikin ettei se hinkaisi silmiään tassulla tai päätään mattoon tms (emäntä on lukenut kauhukertomuksia sarveiskalvon haavoista jotka ovat tulleet kannuskynnestä). Mistään ei saanut pyhinä kauluria! Apteekit täällä eivät myy ja kaikki muut paikat ovat kiinni (ei tajuttu pyytää päivystävältä). Onneksi saatiin sellainen lainaksi isännän sukulaisilta. Kauluri on iso, mutta ajaa asiansa ja Savu on oppinut liikkumaan sen kanssa. Eli Savu on nyt pönttöpääkoira:

Mutta nyt mä lähden omiin touhuihini! Toivotan kaikille ihailijoilleni oikein rauhallista loppuvuotta ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle! Toivottavasti näemme koiratouhuissa ja toivottavasti kukaan ei pelästy raketteja uutena vuotena!

24.12.2008 Yöllä

Me paistetaan isännän kanssa kinkkua. Mun mielestä se on jo valmis. Olis oikeastaan ollu jo pidemmän aikaa. Me ois Savun kanssa voitu syödä se vaikka raakana. Emäntä on hössöttänyt ihan kauheasti viime aikoina. Askarrellut, opiskellut, kirjoittanut jotain kandityötä ja paketoinut paketteja sekä siivonnut. Nyt se tuntuu lopultakin rauhoittuneen. Meidän eteisessä on ainakin miljoona pakettia ja mä en saa avata yhtään! Kyllä elämä on sitten epäreilua. Ei kai auta muu kuin toivoa että isäntä kompastuu muhun kun se ottaa kinkun uunista ja sitten mä saan sen kokonaan itselle. Muussa tapauksessa epäilen että en saa siitä kuin pienen maistiaisen vaikka se on oikeastaan puoliksi mun kinkku kun se oli mun pakastimessa ja mä autoin sen paistamisessa. 

Nyt täytyy mennä takaisin vahtimaan sitä kinkkua. Kerron myöhemmin enemmän meidän kuulumisista! Hyvää joulua kaikille!

9.11.2008 Paluu Yukin merkintöihin

Viime kerrasta on aikaa. Emäntä ei ole halunnut kirjoittaa. Nyt se kuitenkin suostui taas yhteistyöhön. Mutisi jotain siitä että asiat eivät koskaan muutu muuten. Peräänkuulutti avoimuutta vielä kerran. Sitä että aikuiset ihmiset hoitavat asiat kasvokkain, tai edes suoraan puhelimella, sähköpostilla, postilla ja että vakavissa tapauksissa ollaan aina yhteydessä poliisiin, eläinlääkäriin ja eläinsuojeluviranomaisiin. Mä en jaksa sen juttuja kuunnella (se puhuu liian vähän siitä kuinka hieno koira sillä on ja siitä kuinka paljon herkkuja mä ansaitsisin). Suurimmat minun mieltäni (tää on sentään MUN päiväkirja) painaneet asiat ovat olleet: Savun juoksut, sitä seurannut karkoitus hoitoon, emännän reissu (muistakaa: viimeksi kun se oli yksin reissussa niin se toi meille RIIVIÖN! sitä ei todellakaan auttais päästää yksin mihinkään), se että agility loppui, ulkona sataa ja musta on tullut esimerkkikoira. 

Savulla oli tosiaan juoksut ja mut karkoitettiin emännän sisarusten hoitoon. Se meni vielä jotenkin, mutta sitten kaikki alkoivat pakkaamaan ja mut häädettiin Rovaniemelle. Onneksi en joutunu olemaan siellä yksin juuri ollenkaan... Samaan aikaan kun mä jouduin Rovaniemelle niin Savu oli yökylässä Saanan (äipän kaima) luona ja ilmeisesti oli siellä kuin kotonaan ja hurmasi kaikki. Se on kyllä ihme tyyppi. Miten joku, joka vuotaa ja pissailee ja on rasittava, saa nukkua yönsä sängyssä ja olla huomion keskipisteenä samaan aikaan kun mä joudun Rovaniemelle? Missä on oikeus? Kohtuus? Kunnioitus?

Emäntä oli sit viikon Barcelonassa. Siellä oli kuulemma kaikki koirat irti, iso osa lihavia ja pentuja myynnissä eläinkaupassa. Emäntä oli tietysti ollut surkeena niiden takia, mutta ilmeisesti sillä on joku aivosolu vielä tallessa sillä tällä kertaa se ei raahannut kotiin yhtään pentua mun vaivoiksi. Toisaalta ehkä se muisti että Savun koulutuskin on vielä kesken... tai sit se muisti että mä pidän chihuja saaliina. Niitä ne nimittäin pääasiassa möi eläinkaupoissa. 

Eli mä olen ollut karkotuksessa (nyt tosin taas kotona), Savu on saanut ekstra huomiota, emäntä on päässyt etelän lämpöön ja nyt vielä kuulin että Savu pääsee huomenna agilityn jatkokurssille. Tää on NIIN väärin. Agility on mun juttu. Ihan turha koittaa lepytellä sillä että me mennään isännän kanssa poikien lenkille illalla. Mua ei niin helposti lahjota. Huhu kertoo myös että mä en pääse seuraavaan näyttelyreissuunkaan mukaan. Sen sijaan mä olen kuulemma äidin veljen hoivissa. Turha selittää mitään että mä muka stressaan kun Savulla on juoksut tai että koirat ei lomaile tai että mun agility ei aina ole kovin vauhdikasta... No huomennahan se sit nähdään paljonko Savu muistaa kesän jäljiltä. Emännän on kyllä ihan turha tulla kotiin kerjäämään mua sen treenikaveriksi ton jälkeen. Ja ihan turha selittää että me tehdään sen kanssa muita juttuja. Ei oo sama asia. 

No, on mulla yksi uus harrastus. Mä oon esimerkkikoira. Ja Savu on kans. Emäntä vetää 4H kerhoo lapsukaisille ja me päästiin (?) sinne apulaisiksi. Ekalla kerralla meillä oli tärkee tehtävä kun meistä opeteltiin koiranosia ja rotumääritelmää. Toka kerta oli aika rankkaa työtä kun käytiin koiran koulutusta (Savu hyyty täysin kun sitä koulutettiin liian pitkään, lopuksi se vaan nukku lattialla kun sen nenän edessä vingutettiin vinkulelua ja suuhun yritettiin tunkea nameja). Nyt mulla on siitä vielä kotiläksyjäkin. Emännän pikkusisko opettaa mulle pään puistamista kun se sanoo "ootko kissa?" tosin toistaiseksi musta on paljon kivempaa tökätä sitä kuonolla nenään pään puistamisen sijaan (ja kaikilla muillakin tuntuu olevan sillon hauskaa joten miksipä opetellakaan pään puistamista)... Ensi kerralla on koiranhoitoa. Mua vähän pelottaa se. Joissain kohdissa mä voisin antaa Savulle isomman roolin. Esimerkiksi ne vois leikata siltä kynsiä ja kammata sitä. Ja mä voisin olla vaikka opettamassa miten koirille syötetään herkkuja ja miten niiden kanssa leikitään. Hyvä suunnitelma. Viimeksi opetin jo kuinka koiraa ei saa juoksemalla kiinni jos se on napannut jotain. Sen opettamisessa mä olin tosi hyvä. 

Savun jälkikirjoitus:

Mä kirjotan ihan vähän vaan tähän Yukin päiväkirjaan. Yuki nimittäin meni isännän luo kun se tuli kotiin reissultaan. 

Mulla oli juoksut mut emäntä oli taas tosi tiukkana joten lukuisista jättämistäni viesteistä huolimatta unelmien prinssiä ei taaskaan tullut vierailulle. Juoksujen takia multa jäi yksi agilitykurssi välistä, mut mä pääsen kuulemma huomenna toiselle. En paljasta vielä mitä oon suunnitellu emännän varalle. ;) Yuki oli taas ihan tyhmä kun mulla oli juoksut joten mä jouduin vähän pistämään sitä kuriin. Kuulemma mun pomotus on välillä menny yli (ai miten niin?) ja siitä on sit keskusteltu (emäntä on komennellu ja mä oon leikkiny että kuuntelen sitä). Juoksujen jälkeen mua ei kuulemma huvita mikään, mutta se ei pidä paikkaansa. Mä haluan ryömiä vällyjen väliin ja syödä! Emäntä rajottaa molempia haluja parhaansa mukaan.

Yksi hauska asia tässä välissä on tapahtunut: mä bongasin lenkiltä irtokoiran (nuori pohjanpystis uros) ja kun sillä ei näkynyt omistajia mailla eikä halmeilla niin emäntä toi sen meille! Kerrankin kun mä löydän ystävän niin se tuodaan kotiin. Se oli ihan ihana. Totteli mua ja osasi vähän leikkiäkin. Mutta sit isäntä sai päähänsä että se viedään jo sinä iltana pois (ne soitti heti jonnekin löytöeläinpaikkaan josta ne sano kyllä et se vois olla eka yön meillä). Syyksi isäntä sano sen että se oli niin iso ja siitä lähti karvaa. Sit ne kävi jossain ja kun ne tuli takasin niin Pojua ei ollu enää missään. Siis mä löydän kaverin, kerrankin emäntä tuo sen kotiin ja sit ne hukkaa sen! No Poju oli kuulemma löytäny kotiin sit myöhemmin. Ton jälkeen ainoot piristävät jutut on olleet se että Yuki tuli takasin ja meistä on tullu esimerkkikoiria. Mullakin on kotiläksy. Mä opettelen pään nyökyttämistä. Tosin siinä kävi niin että nyt mä osaan kyyristää hartioita ja emännän sisko saa miettiä kuinka se nyökyttäminen menee. Mulle se on oikeastaan aivan sama, koska mä saan nameja ja huomiota jokatapauksessa. Yuki saa kyl olla ens kerralla se hoidettava koira. Mä osaan hävitä näkyvistä kun hoitotoimista on kyse ja ne kakarat ei mitenkään voi olla yhtä hyviä löytämään mua kun emäntä. 

7.10.2008 Saanan merkintä

On tullut ilmi että minun koiranpitoani on kritisoitu selkäni takana. Ilmeisesti kritisointi on lähtenyt tästä kirjoituksestani:

"...Ja mun ei auta katsoa sitä kun se on syömässä (ja jostain syystä syö paremmin kun on nähnyt minun syövän ensin eli olisiko tässä kyse jostain pehmeän koiran alistumiselkeestä?). Parhaiten meillä on auttanut tuohon ruoka-asiaan se että koira ei voi tietää milloin ruokaa tulee. Paastotan sitä ajoittain (ja alussa useita päiviä niin ettei se nähnytkään ruokaa, kuulostaa julmalta mutta kun koira joka tapauksessa oli syömättä 4-5 päivää niin miten se eroaa siitä kun ei vaan anna sille ruokaa? kyse kuitenkin reippaasta ja terveestä uroksesta myös eläinlääkärin mukaan). Kun ruokaa ei enää tullut säännöllisesti niin koiran piti alkaa syömään silloin kun sitä on tarjolla. Jonkin verran on auttanut myös ihan ikä ja Savun tuleminen.

Lainaan nyt itseäni tehdäkseni pari asiaa selväksi. Meillä Yukin kanssa tilanne oli siis sellainen että koira ei suostunut syömään _mitään_. Se ei koskaan ollut saanut parempaa ruokaa paastoamalla. Oli koitettu ruokkia vähän kerrassaan useita annoksia päivässä tai kerran päivässä isommalla annoksella. Oli kokeiltu eri aikoja ruokkimiseen. Oli vaihdettu ruokaa (kokeiltu kaikki nappulamerkit mitä eläinkaupat Oulun seudulla myyvät, lisäksi oli kokeiltu puuroja yms). Oli kokeiltu tarjota ruokaa palkkana. Tai piilotella sitä. Tai antaa se aktivointilelun avulla. Oli kokeiltu sekoittaa ruokaan jotain parempaa (piimää, tonnikalaa, lihaa, kananmunaa, öljyjä jne) sillä seurauksella että koira närppi osan ruuasta mutta jätti kuitenkin loput syömättä. Se laihtui silmissä. Oksenteli keltaista vaahtoa mikä on merkki tyhjästä vatsasta, mutta ei syönyt. Se paastosi kerralla aina vähintään 4 päivää vaikka ruokaa tarjottiin päivittäin (aluksi kahdesti päivässä, myöhemmin kerran päivässä). Sen jälkeen se söi yhden ruuan ja jätti taas useita välistä. Pahimmillaan se painoi 9kg ja sen kylkiluut näkyivät. Se oli kuitenkin reipas, jaksoi lenkkeillä, hyvän tuulinen jne. Kävimme eläinlääkärissä useammalla eri eläinlääkärillä mutta mitään vikaa koirasta ei löytynyt. Yuki ei paastopäivinään syönyt myöskään koulutuksessa tarjottavia nameja. Sille ei kelvannut lihapullat, nakit, liha, juusto jne. Se saattoi ottaa namin suuhunsa ja sylkäistä sen ulos.

Kun on puoli vuotta katsellut kotona oksentelevaa koiraa niin alkaa olla pakko tehdä jotain. Silloin sain ohjeeksi muuttaa koiran ruokinnan epäsäännölliseksi ja aloittaa sen paastotuksella. En siis tarjonnut ruokaa 3 päivään (sen jälkeen kun Yuki oli taas saatu syömään edes se yksi ateria). Samaan aikaan koira oli itse paastonnut huomattavasti pidempiä aikoja oma-aloitteisesti. Varmistin paaston olevan ok myös eläinlääkäriltä. Kyse oli aikuisesta, kasvunsa ohittaneesta koirasta joka paastosi oma-aloitteisesti. Luonnossa koiraeläimet paastoavat myös pitkiä aikoja ilman ongelmia ja useat barf ruokinnalla koiria ruokkivat pitävät säännöllisesti paastopäivän tai pari jotta koiran suolisto saa levähtää luiden sulattamiselta. Pidin siis kolmen päivän paaston jonka jälkeen annoin koiralle ruokaa ja se söi! Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen se söi koko ruoka-annoksen ja se jatkoi syömistä ja syö edelleen. Paastopäiviä olen pitänyt tämän jälkeen yksittäisiä (esim maastojuoksua edeltävänä päivänä ruokaa ei kannata antaa sillä täydellä vatsalla on raskasta (toisinaan jopa vaarallista) juosta). Ja ruokailuajat ovat epäsäännölliset eli koira saa välillä ruuan aamulla ja välillä illalla.

Tuon yhden paastojakson jälkeen Yukin paino lähti nousuun ja nousi seuraavan vuoden aikana yhteensä 4kg. Lähes kaikki lihasta jota se ei ollut pystynyt syömättömänä kehittämään. Kylkiluut eivät näkyneet enää. Koira ei enää oksennellut. Eikä sitä palellut niin herkästi. 4kg muutos tämän kokoisessa koirassa on suorastaan valtava. Se oikeasti näkyy ja tuntuu. Läskiä koirassa ei ole nytkään.

Pentukoiraa ei voi paastottaa, mutta kasvunsa kasvanutta voi jos siihen on perustelu. Koiria paastotetaan matkojen yhteydessä (matkapahoinvoivat koirat - meillä ei ole tarvetta paastota vaan voivat syödä matkalla ihan normaalisti), leikkausten ja tutkimusten yhteydessä, jos on tarvis, ja vatsataudin yhteydessä. Loputtomasti paastottamista ei myöskään voi jatkaa ja pidempiä paastoja ei voi pitää suositeltavina jatkuvasti. Mutta silti paastotus oli ainoa konkreettinen asia joka sai meillä koiran syömään. Jos olisin tiennyt tämän kun oksentelu ja laihtumiskierre alkoi niin olisin paastottanut koiran jo aiemmin. Sillä paaston jälkeen se söi ja on jatkanut syömistä ja nyt tuosta on kuitenkin aikaa jo 3 vuotta.

Minä en tiedä mikä Yukin sai syömättömäksi. Narttuihin se ei ole koskaan noin reagoinut. Mutta jos nuori uros käyttäytyisi minulla samoin toistamiseen niin kokeilisin paastottamista. Koira ei kärsi 2-3 päivän mittaisesta ruuattomuudesta, kun kyse on kertaluokkaisesta tapahtumasta ja kyse on aikuisesta koirasta. Sen sijaan koira kyllä kärsii puolen vuoden syömättömyydesta ja laihtumisesta. Jos jollakin on tästä poikkeava mielipide niin toivoisin sen esitettävän ihan omalla nimellä tai nimimerkillä täällä foorumilla."

Toivoisin että aikuisilla ihmisillä olisi nyt selkärankaa tulla sanomaan ihan suoraan jos jokin asia mietityttää. Koiriemme hyvinvoinnin saa myös tulla tarkistamaan tai lähettää paikalle vaikka eläinsuojeluvalvojat. Oletan että jos huoli on todellinen niin näin myös toimitaan ja pidetään huolta että asia kantautuu myös koirieni kasvattajien korviin. Jos taas kyse on parjauksesta niin sitähän on järkevintä jatkaa selkäni takana. Kannattaa kuitenkin muistaa että rikoksesta syyttä syyttäminen on kunnianloukkausasia. Olen täysin valmis keskustelemaan koiranpitooni liittyvistä asioista joko julkisesti tai yksityisesti, kasvotusten, sähköpostitse, puhelimitse tai vaikka kirjeitse.  Yhteydenoton ei pitäisi olla vaikeaa sillä yhteystietoni ovat kaikkien saatavilla. Otan myös mielelläni vastaan tiedon siitä mikä meillä vielä jäi Yukin kanssa koittamatta noiden sen syömisvenkoilujen suhteen. Mielestäni me ehdimme kyllä sen reilun puolen vuoden aikana kokeilla yhtä sun toista. Todennäköisesti osasyy Yukin huonoon syömiseen oli siinä että se tarvitsee tolkuttomasti energiaa ja ruokaa kokoisekseen. Sillä ei kai mielestään ollut niin nälkä että se olisi koskaan halunnut syödä niin paljon kuin todellinen tarve (lihaksen kehitykseen ja muuhun) olisi ollut. Näin ollen se jätti ruokia välistä (ja rutkasti). Kun se ei enää voinutkaan olla varma koska ruokaa tulee niin sen olikin syötävä sen sijaan että se olisi voinut odottaa saavansa kuitenkin taas muutaman tunnin päästä ruokaa uudestaan. Korostan että kolmen päivän paasto tarvittiin yhden ainoan kerran. Nykyisin koirat syövät pääsääntöisesti joka päivä (vaikka eivät aina samalla kellonlyömällä) ja vain yksittäisiä paastopäiviä pidetään esim vatsaongelmien tai maastojuoksujen yhteydessä (maastojuoksuja ennenkin annan ruokaa, mutta en nappulaa). Oma toivomukseni kokemusta jakaessa olisi ettei kenenkään toisen tarvisi puolta vuotta katsella paastoavaa koiraa, siivota sen oksennuksia ja olla huolissaan. 

27.9.2008

Enää ei ui Savukaan. Tai mielihän sen tekisi mutta emäntä ei päästä eikä suostu heittämään sille mitään vaikka neiti steppaa edessä, ulisee ja katselee kaihoisasti veteen. Täällä on syksy ja vedet on kylmenneet. 

Viime kerran jälkeen me on käyty maastoilemassa kerran ja nyt toivotaan ettei huomenna sada vaan päästään taas maastoon. Syyssateilla emäntä ei kuulemma viitsi edes yrittää meidän kanssa. Se on laiska! Edellisellä kerralla maastoissa oli emännän kaveri kuvaamassa ja me odotetaan jännityksellä kuvia. Radalle ei ole päästy kertaakaan kun aina vastustaa jokin. Joko kelit ei passaa tai aikataulut ei sovi tai emäntä on sairas eikä saada kyytiä. 

Emäntä on tosiaan sairastellut. Sen selkä ei kestänyt työtehtäviä  ja se joutui reilun parin viikon sairaslomalle. Kipulääkkeitä kului rutkasti, kävely oli aika rauhallista ja kotonakin piti olla varovainen. Nyt se on vasta pikkuhiljaa paranemassa. 

Me käytiin Hämeenlinnan näyttelyssä mutta kuten emäntä sanoi niin eipä siitä paljon ole jälkipolville kertomista. Meillä ei ole tarpeeksi karvaa... eikä rintakehää ja mun silmät on kuulemma liian pyöreät. Mun mielestä mun silmät on hyvät (niillä näkee ja ne on hyvät kerjäämiseen) ja karvan kanssa emäntä on kuulemma luovuttanut. Karva ei tule ikinä kestämään metsäjuoksuja, hietikkoa, agilityä ja maastoja (tarvii nähdä eteensä)... ei ainakaan niin priimakunnossa kuin ilman noita harrastuksia. Ja koska me tykätään harrastaa niin sit tehdään karvan kanssa kompromisseja. Emäntä oli näyttelyyn kuitenkin tyytyväinen. Siitä on kuulemma kiva tavata muita rodun edustajia, ostella kaikkea tarpeellista (ovikyltti, sakset ja emännälle pusero) ja oppia katselemaan meitä uusin silmin. 

Meidän harrastuksista taas agilityyn kuuluu ikäviä. Ensinnäkin treenit on tältä kesältä loppu ja mä en taas pääse mihinkään talveksi (Savu on jostain käsittämättömästä syystä ilmoitettu jatkokurssille!). Lisäksi mä sain pienen kammon viimeisiltä treenikerroilta. Neljällä peräkkäisellä kerralla, joku koira karkasi mun luokse treeneissä (ainakin osa emännän mukaan ystävällisissä merkeissä). Ja siinä muistui mun mieleen pentuaika ja se kuinka vaarallisia ja pelottavia toiset koirat voivat olla. En uskalla enää olla treeneissä normaalisti vaan pitää pälyillä muita (haukkua jos emäntä alkaa) ja kaiken aikaa yrittää pitää toiset silmissään kun koskaan ei tiedä mistä joku hyökkää. Mulla on paljon vihollisia. Lenkeilläkin pitää vahtia ja kytätä ja emäntä on ottanut mut taas tiukempaan koulutukseen (tosi kiva, just joo!). Tilanne äityi lopulta sellaiseksi että mun piti tilaisuuden tullen käydä vähän sanomassa yhdelle koiralle pari valittua sanaa kesken treenien ja sen jälkeen emäntä on alkanut puhua että voi olla etten pääse enää agilityyn! Multa viedään mun rakkain harrastus! Tää on väärin!

Ja jotta elämä olisi vielä surkeampaa niin täällä kävi joku inhottavan iso ja musta Riitti koira joka on Uros. Emäntä ei antanut mun kurmuttaa sitä sisätiloissa ja pisti mut toiseen huoneeseen kun haukuin sille ja kyttäsin sitä. Savu ääliö taas leikki ja liehitteli sen kanssa ja opetti sille jopa hammasteluleikin. Ja kun mä sitten kävin räyhäämässä sille agilitykentällä niin arvatkaapa ketä syytettiin? Niinpä niin: minua! joka vaan puolustin omaa narttua, agilitykenttää ja oikeutta tehdä omassa kodissani mitä lystään. 

Sanalla sanottuna mun elämä on oikeastaan mennyt koko ajan sietämättömämpään suuntaan. Kaikkia inhottavia rajoituksia (ei saa räyhätä, ei saa murista, ei saa kytätä toisia koiria, muut saa treenata mun agilityä, ei saa kävellä emännän taulujen päältä eikä saa purra Savua päästä edes leikillään)... Ainoa pelastus on isäntä joka antaa mun istua autossa etupenkillä jos mä haluan ja nuuskutella ulkona jos mä haluan ja käydä merkkailemassa klo 2 yöllä jos mun tekee mieli. Ja emäntä yrittää puuttua siihenkin! (ei sais muka istua etupenkillä eikä varsinkaan ilman turvavaljaita jne)

No ehkä sekin vähän piristää kun Savu on taas alkanut tuoksua pikkuisen hyvältä ja se että mä saan treenata melkein joka päivä jotain (kun emäntä kirjoittaa kotona kandityötä) ja metsässä käydään monta kertaa viikossa ja kamera on rikki joten meitä ei voida kiduttaa kuvaustuokioilla (tosin emäntä tilasi kuulemma uuden!).

Siinäpä tärkeimmät. Jos jollakin on idea miten mun elämästä tulis kivempaa ja emännästä saatais enemmän isännän kaltainen ja mä voisin syrjäyttää Savun ylemmän aseman niin kaikki vihjeet ovat tervetulleita... 

4.8.2008

Savusta on tullut oikea uimarikoira. Se koluaa kaikki mahdolliset ojat ja lampareet. Ja ui reippaasti, pitkään ja hartaasti eikä tule vedestä pois niin kauan kun siellä on jotain noudettavaa (tai niin kauan kun se uskoo siellä olevan jotain noudettavaa). Fiksut koirat sen sijaan eivät ui, joten tyydyn kahlailemaan ja vetämään spurtteja rannalla.

Agility jatkuu mutta viime viikolla ongelmana oli emännän selkä joka ei oikein tunnu kestävän nykyisiä työtehtäviä. Särkylääkkeiden voimalla mentiin mutta ohjaus oli kaikkea muuta kuin hyvää. Katsotaan nyt tokeneeko emäntä täksi viikoksi. Viikonlopun aikana näytti jo paremmalta mutta nyt se istuu tuossa selkä tuettuna eikä uskalla kuulemma suuremmin hengitellä. Nikamalukkoja, kramppia, skolioosia ja pehmytkudosreumaa ei aina pysty selättämään (heh heh). Voitot ovat vaan hetkellisiä. Mutta me hoidetaan emäntää. Savu kapuaa sen syliin ja suukottaa. Minäkin suostun olemaan lähellä ja osaan varoa sitä kun se on kipeä. Lenkillä mennään rauhallisesti ettei mitään menis pahemmin rikki. Me ollaan kuulemma kuntoutuskoiria ja terapiakoiria.

Meillä kävi vieraitakin. Yksi aivan ihana italiaano tyttönen. Mä rakastuin. Savun kanssa se enimmäkseen leikki eikä se metsässä oikein alkanut millekään, mutta me saadaan nähdä sitä kuulemma toistekin. Se oli kaunis kuin koru ja niin pikkiriikkinen. Mutta inhottavan kova komentamaan. Heti kun vähänkään lähestyi sen peräpäätä niin jo oli hampaat ojossa. Mutta sellaisia ne parhaat tytöt aina on. Vähän kipakoita. Harmillista mutta totta niin neitokaisella ei ollut minkäänlaista vastustuskykyä meidän hyttyspopulaatiota vastaan. Metsässä se oli vielä ok, mutta kämpille palatessa alkoi paisua ja turvota kuin pullataikina. Erityisesti naamasta. Se meni aika hurjan näköiseksi! Onneksi ensiapu oli lähellä. Huuhdottiin ensin viileällä vedellä. Sitten laitettiin aloe vera suihketta. Katseltiin ettei kyse ole kyyn puremasta ja että henki kulkee. Annettiin murunen kyytabletista ja paineltiin päätä pyyhkeeseen käärityllä pakaste herne-maissi-paprikalla. Aika pian se alkoi tointua ja kohta veti jo rallia mun ja Savun kanssa. Hyvä että parani. Ensi kerralla varaudutaan ja suojataan hyttysiltä paremmin. 

Yksi pitkä verijälkikin on vedetty (tai itse asiassa kaksi: toinen Yukille ja toinen Savulle). Sen ajaminen pitkästä aikaa oli kyllä kivaa (ja harrastusosiosta taitaa löytyä tarkempia tietoja).

Savu on käytetty rokotuksilla (vähänkö huippua: mua ei viety sinne!). Ja sillä on ollut jotain tapaamisia muiden koirien kanssa ilman minua. Kuulemma että oppisi itsenäisemmäksi. Ihmetouhua, mutta mulle kelpaa koska silloin me mennään isännän kanssa kahdestaan lenkille ja mä saan haistella ihan niin kauan kun mä haluan.

Muuten ei kuulu ihmeempiä. Mitä nyt emäntä puhuu kummia pennuista, katselee illat pitkät sukutauluja ja välillä ihmettelee ääneen milloin mitäkin. Suunnitelmissa sillä on kuulemma taas niin rata- kuin maastojuoksujakin ja johonkin kauneuskilpailuunkin meidät oli ilmoitettu.  

2.7.2008 

Operaatio emännän aktivointi kehittyy mukavasti. Olen nyt kaksissa agilitytreeneissä keskittynyt kentän haisteluun, karannut esteiden välillä merkkaamaan vieressä olevia pensaita, jolkotellut hitaasti, tehnyt mutkia, jättänyt esteitä välistä, ryöminyt renkaan ali jne. Kolmannella kerralla sitten emäntä oli jo selvästi varautunut mun venkoiluihin joten yllätin sen toisella tavalla ja pidin yllä ihan mahdotonta vauhtia. Sepä ei osaakaan ohjata irtoavaa koiraa nyt kun olen opettanut sille että sen pitää olla joka esteellä varmistamassa mun ylimeno. Hähhää. Tää on mun kosto siitä että Savu saa treenata kans. Se oli mun harrastus eka! Savu vois vaikka... no vaikka nukkua kotona. Se vois olla sen oma harrastus. Mä voisin treenata agilityä ja verijälkeä ja juoksujuttuja ja kaikkea muutakin kivaa. Savu vois ehkä olla mukana jos se köytettäis vaikka aina johonkin puuhun. On aina kivempaa näyttää taitonsa kun on kateellista yleisöä. No viime kerralla siis olin vauhdikas, iloinen, häntää heilutteleva, tauoilla syliin kapuava ja pusutteleva koira. En mököttänyt yhtään. Ja raivosin toiselle koiralle, joka oli tunkeutunut mun treenivuorolle. Ne on mun esteet! Nyt emäntä on entistä enemmän pihalla siitä miten mua pitäis ohjata ja se on sille ihan oikein. Lisäksi mä olen kuullut että ihmisten alzheimerin taudin ehkäisyssä toimii se että ne joutuu miettimään vaikeita asioita aivoillaan. Mä annan mun emännälle paljon aivotreeniä niin sille ei tuu unohdustautia vaan se muistaa aina kuka on paras ja tärkein ja ensimmäinen koira (musta on huolestuttavaa kun se höpisee tykkäävänsä meistä yhtä paljon. Ei kai nyt sentään ihan?).

Juhannuksena me käytiin Rovaniemellä emännän, isännän, Savun, Hannan, Maijan ja Ronjan sekä Iitun kanssa. Siellä oli nimittäin koiranäyttely. Emännällä oli loistosuunnitelma että se käyttää mutkin tuolla ja sit mä en pärjää enkä tykkää olla siellä ja se saa hyvillä mielin pitää mua kotikoirana. Mä tuhosin sen suunnitelman ja olin ROP. Lisäksi tykkäsin paistatella huomiossa. Heiluttelin oikein häntääkin siellä ja esiinnyin ryhmäkehässäkin vaikka satoi vettä. Nyt on varmistettu ettei emäntä mene näyttelyihinkään ilman mua. Ei ainakaan kaikkiin. Ainoa miinuspuoli tuossa on se että ennen näyttelyä on sitä puunaamista ja siitä mä en oikeasti tykkää. Tällä kertaa esitin vastalauseen ravistamalla itseäni kun emäntä oli trimmaamassa korvaa. Kuten arvata saattaa niin siitä tuli vekki, joka piti sitten laastaroida ja teipata korvan ympäri että se tyrehtyisi. Emäntä oli aluksi pahoillaan, mutta ette arvaa mitä se teki kun se oli saanut mun korvan teipattua... Se nauroi! Ihan katketakseen. Ja esitteli mua kaikille vaakakorvakoirana (kun teippi piti vetää korvan ympäri niin korva jäi vaakatasoon). Kuinka joku kehtaa ensin leikata toista korvaan ja sitten vielä nauraa päälle? Ainoa puolustus sille on se että se oli trimmannut siinä vaiheessa jo aika monta tuntia ja kello taisi olla jotain yhden aikaan yöllä. Ehkä on parempi että se on iloinen kuin väsynyt ja kiukkuinen, mutta silti vois pitää jotain rajaa. Kai siitä puunaamisesta jotain hyötyä oli koska mä pärjäsin (vai pärjäsinkö siitä huolimatta? meillä oli varmaan puolet vähemmän karvaa kuin muilla). Savukin sai ERI:n mutta oli kovin hentoinen ja kehittymätön aikuisten rinnalla. Kuvat ja arvostelut sekä video Savun debyytistä löytyy harrastuslinkin ja sieltä näyttelylinkin takaa... Näyttelyissä oli muuten meidän muitakin tuttuja: Vappu kepoineen ja koirineen. Oli kyllä kiva kun oli seuraa! Toivottavasti seuraa on syssymmälläkin kun me mennään Hämeenlinnaan (ja Savu myös Valkeakoskelle). 

Juhannusreissun jälkeen me on sit keskitytty metsälenkkeilyyn ja uimisopetteluihin ja sen sellaisiin.  Savu on hölmö ja ui oikeasti. Mä vaan kahlailen ja en missään nimessä mene pidemmälle kuin masuun asti. Se kyllä vähän nyppii kun sitä kakaraa sitten hyysätään ja kehutaan kun se ui. Kyllähän mäkin osaisin. Mutta tiedän ettei se kannata. Siitä tulee märäksi.

Emäntä tilasi meille viilentävät pannat (ja alustan häkkiä varten) ja ne tulivat lopulta. Ovat ihan toimivia mutta ei nekään ihmeisiin pysty eli jos sateet ei jatku niin joudutaan kohta taas lenkkeilemään myöhään illalla. Emäntä on myös askarellut mulle uuden pedin vanhasta vaahtomuovipatjasta ja aikoo tehdä vielä ainakin toisen. Aluksi olin hieman epäileväinen sen suhteen mutta voi siinä nukkua. Lisäksi se ompeli meille häkin päällisen sinne Rovaniemen reissulle. Se pitää vettä ja suojaa UV-säteilylta toiselta puolelta. Iskän kanssa ne askarteli häkille vetoalustan mutta se vaatii vielä kehitystyötä.  Kyllä huomaa että on kesäaika ja emännän pitäis kirjoittaa gradua ja kandityötä. Sillä on ainakin miljoona projektia kesken ja suunnitelmia (se puhuu jotain hämärää pennuista, kasvattajanimestä, tuontikoirista, Savun kuvauttamisesta, luonnetestaamisesta jne isäntä puhuu sille välillä rauhoittavia mutta ei se tunnu oikein tehoavan). Saa nähdä tajuaako se lomalla rentoutua yhtään vai painetaanko me taas touhusta toiseen koko loma... No onneksi mulla on ollut aikaa kerätä voimia sen edellisen loman jäljiltä ja nyt se ilmeisesti aikoo osan aikaa puuhastaa ilman meitä koiria. Se on hyvä. Yli-innokas emäntä pystyy nimittäin väsyttämään kaksikin nuorta ja innokasta koiraa, jos sillä on useita kokonaisia päiviä aikaa. 

12.6.2008

Nyt täällä on jo kesä! Mitä siitä että emäntä tarvii vielä aamuisin lapaset kun se menee töihin ja nukkuu villasukat jalassa. Kesä on kuitenkin aina kesä! Se tarkoittaa kärpästen metsästystä (olen opettanut sitä Savulle, se on vielä aika huono siinä. Mä sentään osaan metsästää ötököitä käskystä. Emäntä sanoo "ötökkä" ja mä tulen listimään sen. Tosin edellisen kärpäsen tappamiseen meni kai kolme päivää).

Lisäksi se tarkoittaa maastojuoksua ja agilityä. Me käytiin möllimaastoissa ja vaikka emäntä oli nyt viisastunut nesteytyksen ja ravinnon suhteen niin se mokasi meidän lämmityksen. Otti meidät autosta ulos ennen aikojaan. Se tietysti sopi meille. Mä sain raivota niille kaikille ilkeille toisille koirille jotka kehtasi jahdata MUN pupua. Ainoo ongelma siinä liiassa lämmittelyssä oli etten ehkä sit jaksanut juosta ihan niin hyvin kuin muuten oisin juossut. Savukin oli ihan uupunu jo siinä vaiheessa kun sen piti lähtee juoksemaan. Mut sain silti paremmat pisteet kuin viime vuonna ja meidän poppoon parhaat pisteet (mä: 163 p, Savu: 134 p, Kaverikoira Iitu: 135p ja kaverikoira Ronja: 49p. sitä ei oikein huvittanut. Ronjan kanssa juossut Maija ei saanut yhtään pistettä! Törkeää. Se yritti parhaansa, vaikka tietäähän sen millaista räpellystä se ihmisten juokseminen aina on... Kaikki pisteet nähtävissä täällä). Jos hyvin käy, niin emäntä viisastui tästä ja tajuaa ensi kerralla toimia oikein huoltojoukoissa. Sen ei luulisi olevan siltä liikaa vaadittu. Kun mehän se kaikki TYÖ kuitenkin joudutaan tekemään, niin luulisi sen osaavan edes huoltaa sen mitä tarvii. Savukin muuten tajusi juoksemisen idean tällä kertaa. Emäntä väittää että se oli osa sen suunnitelmaa kun se antoi meidän katsella viehettä etukäteen. Savu meinasi kyllä lopettaa ajamisen kesken (väsyi rääpäle) mutta jatkoi sinnillä loppuun. Naurettavinta oli että kun sitä yritettiin leikittää vieheellä aluksi niin se melkein säikkyi sitä. Sillä on joku ihme kausi menossa taas (naiset ja niiden kaudet kyllä tiedetään). Tappoi kuitenkin vieheen lopuksi ja emäntä oli seitsemännessä taivaassa kun sillä on näin hienoja koiria. 

Agilityä on nyt ollut yhden kerran. Yllättäen Savu jaksoi keskittyä. Se oli oikein keskittymisen perikuva. Innokas, vauhdikas mutta kuunteli ohjeita. Taas emäntä oli ylpeissään. Ja missä minä olin sillä välin kun kakara omi taas yhden mun harrastuksen: Häkissä, kentän laidalla. Voitteko kuvitella? Ja sitten emäntä vielä kehtasi käydä komentamassa mua kun mä vähän vaan karjuin mielipiteitäni sieltä käsin ja yritin kaivautua ulos. Kun sitten tuli mun kurssin aika ja Savu oli häkissä vuorostaan niin en ihan ilkeillessänikään näyttänyt minkäänlaista kiinnostusta koko touhua kohtaan. Nuuskuttelin vaan menemään ja leikin kuuroa. Parasta oli nähdä meidän opettajien ja emännän ilmeet kun menin renkaan ali ja ohi sittenkin kun siinä oli rakennelmat muka estämässä mua. Mä mahdun yllättävän pienistä väleistä jos vähän keplottelen ja hengitän keuhkoni ensin tyhjäksi. Sen tempun kruunasi tietysti se että pakotteella ajettuna näytin niille että pystyisin aivan kevyesti hyppäämään kymmenen senttiä korkeammastakin renkaasta. Radoilla tein mitä käskettiin mutta vain pienillä pakotteilla, emännän yrittäessä juosta mulle vauhtia ja estää karjumalla mun ylimääräiset kiemurat. Nyt se odottaa hermorauniona seuraavia treenejä ja sitä mitä mä olen keksinyt sille. Mutta ei kerrota sitä täällä vielä. Antaa sen yllättyä huomenna. ;) 

Hoitotäti pääsi ylioppilaaksi ja me oltiin juhlissa mukana. Ei kaiken aikaa mutta osan aikaa kuitenkin. Mä tykkäsin osasta vieraista ja inhosin osaa. Savu tykkäsi yllättäen kaikista. Mulla oli juhlissa uusi panta. Emäntä tilasi mulle kaksi uutta nahkaista pantaa ja toisessa niistä on sinisiä timantteja. Joku väitti ettei ne oo aitoja. Mut varmasti ne on. Mä olen kaikkien niiden timanttien arvoinen koira. Savu pääsi mukaan kiitoskortteihinkin. Mun mulkoilukuvat ei kelvanneet. Siinä sen taas näkee. Ylenpalttisella ystävyydellä voi joskus saavuttaa jotain mitä timanteilla ei saa. Mutta en mä olis halunnutkaan kiittää niitä vieraita mistään.  

Tänään käytiin isännän kanssa retkellä Hailuodossa ja mä metsästin "ankkoja". Kuvia näkee täältä. Klikkaamalla kahdesti saa kuvan isoksi. Mulla on parissa juoksukuvassa ihan näkemisen arvoiset ilmeet. ;)

Emäntä innostui sitten nyt illalla kuvia lataillessaan muistelemaan mitä hauskaa meidän kanssa on sattunutkaan tässä matkan varrella ja mä nappaan ne nyt tähän tuolta keskustelupalstalta ennen kuin ne unohtuu (emännällä on hatara pää) tai katoaa bittiavaruuteen:

Liittynyt: 04 Tou 2004 Viestejä: 4868 Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa

Lähetetty: 12.06.08 20:42    Viestin aihe: Jos liikutte täällä päin ja kuulette tarinaa hullusta naisesta koirien kanssa niin se olen minä... 1. Savu jumittaa lenkillä, kun mä yritä juosta. Koska se on terrieri niin me on sitten käyty sen kanssa aiheesta tiukkasävyistä keskustelua tienpientareella nokat vastakkain. Viimeksi olin sen verran hermostunut kiskomaan koiraa perässä että en tajunnut että meillä on yleisöäkin. Vielä parempia ilmeitä yleisöllä oli sitten kun ne näkivät kun Savu alkoi kuin alkoikin juosta ja mä kehuin sitä. Siis en sanonut että "hyvä koira" vaan hypin ja heilutin käsiä, taputin ja hihkuin... (luulin siis yleisön jo poistuneen paikalta) 2. Savun kanssa pyöräillessä mä tiputin fleksin. Koira pelästyin ja säntäili hyvän aikaa ympäriinsä fleksin tietenkin seuratessa sitä. Minä maanittelemassa ja rauhoittelemassa koiraa maassa melkein kontallani ja lauma teinejä seuraamassa koko tapahtumaketjua... Muutakin on sattunut... Yuki ja sammakko: Meidän pihalla oli pieni sammakko. Yuki kävi tökkäisemässä sitä kuonolla. Sammakko sanoi "kvak" Yuki haukahti Sammakko loikkasi loikan ja sanoi uudelleen kvak Yuki haukahti uudelleen Sammakko loikkasi uudelleen ja sanoi taas kvak... Tätä jatkui hyvän aikaa ja koira heilutteli onnellisena häntää kun oli näin hauska interaktiivinen lelu. Lopulta sammakko kyllästyi ja häipyi. Lasten sanomiset jaksaa hymyilyttää: Kävelylenkillä ohitetaan pari pientä alle kouluikäistä naperoa. Kummallakin menee sormi suuhun... ja vasta kun ollaan jo hieman ohi niin toinen kiljaisee voitonriemuisella äänellä: "Se oli lammas! Ihan varmasti oli!" En hennonnut korjata. "Noi on iskä niitä lammaskoiria" "Miksi sä olet tuonut ton lampaan tänne koiranäyttelyyn? Etkö sä tiedä ettei tänne saa tuoda lampaita?" Seuraa pitkä keskustelu kymmenen vuotiaan pojan kanssa siitä että kyseessä on koira. Ei auta. Hän on vakuuttunut että toin näyttelyyn lampaan tyhmyyttäni. "Äiti! Kato: satueläimiä!" Ja osaahan ne aikuisetkin: "Miksi ihmeessä sää ulkoilutat sitä rottaa?" vastaan että kyseessä on koira. Ko mies ei usko vaan suosittelee mua hankkimaan paremmat lasit ja palauttamaan rotan kasvattajalle... nainen: "Hieno villakoira, mä olen kasvattanu näitä 10 vuotta. Kenen kasvatti tää on?" minä: "öö, tuota... tää on bedlingtoninterrieri..." nainen: "kai mä villakoiran tunnistan" sitähän minäkin toivoisin... "Anteeksi, saako häiritä?" kysyy iäkkäämmän puoleinen naishenkilö. Minä olen ihan iloinen juttuseurasta joten juttelemme hetkisen: "Minullakin oli ennen whippet. Mutta en tiennyt että niitä saa nykyisin kiharaisinakin. Tää oliskin paljon mukavampi karva silitellä" Naapuri: "Onko toi isompi sen pienemmän äiti?" Minä: "Ei. Tää isompi on uros eikä nää ole mitään sukua." Naapuri: "Mitä sä teit niille lopuille pennuille?" Minä: "Mille lopuille pennuille??" Naapuri: "Niitähän tulee aina monta. Ja missä ne on nyt? Ja missä sää oot pitäny niitä tähän asti?" Minä: " Ei mulla oo kun tää yksi" Naapuri: "Jaa. Ja se toinen on sen äiti. Tykkääkö se olla sen pennun kans vai meneekö sillä hermot siihen" Minä nostan uroksen jalkaa ja näytän sukukalleudet: "Tää on uros, eikä nää oo mitään sukua" Naapuri huutaa sisälle kavereilleen: "Tulkaa katsomaan, täällä on äiti-koira ja sen pentu!" Silloin ei naurattanut mutta jälkeenpäin kyllä: Yukilla oli nuorempana rasittava tapa pelästytellä vastaantulevia pieniä valkoisia koiria. Se reagoi mun hihnan kiristykseen rähinällä joten en aina kelannut sitä lyhyelle kun suurin osa ohituksista meni ihan ok. Vastaan tulee vanhahko nainen pienen valkoisen kanssa. Yuki kävelee esimerkillisesti kunnes nämä ovat kohdalla. Silloin se tekee jättimäisen loikan kävelytien toiselle puolelle haukahtaa kerran suurella äänellä "RÄYH!" ja hyppää takaisin jo ennen kuin minä ehdin karjaista "Ei!". Yuki tietää tehneensä väärin ja istuu äkkiä. Mutta se istuu ojaan joka viettää. Tekee kuperkeikan takaperin ja jää selälleen makaamaan häntä koipien välissä koska ei uskalla nousta ylös kun tietää pöljäilleensä. Samassa nainen hyökkää huutamaan mulle siitä kuinka olen eläinrääkkääjä ja hakkaaja koska eihän koirani muuten olisi käyttäytynyt noin... Keskustellaan hetki ja minä lupaan keittää eläinsuojeluvalvojalle kahvit jos rouva soittaa tämän käymään meillä. Jälkikäteen ihmetyttää kuinka se että koirani pelästyttää naisen ja koiran kuoliaaksi (molemmat näyttivät olevan sydänkohtauksen partaalla Yukin räyhäyksen jäljiltä kun se oli niin yllättävä) johtaa haukkuihin siitä kuinka minä en ole koiralleni tarpeeksi hellävarainen vaan kuri on liian tiukkaa? Unohdin sen kun Yukilla oli lehmä kuosinen puku: Isä kahden pienen lapsen kanssa kävelee kauempana tiellä. Lapset alkavat kärttää isältä tietoa siitä "Mikä tuo koira on?" isä vastaa: "Se on dalmatialainen. Sillä on niitä pilkkuja" Lapsukaiset koittaa korjata "Eikä oo. Se on liian pieni. Eikä se oo kokonaan laikullinen. Sillä on puku" Isä vastaa: "Ei koirilla ole pukuja. Kyllä isi tietää: se on dalmatialainen" Lapset: "Ei varmasti oo. Käydään kysymässä" Isä: "Eikä käydä. Se on dalmatialainen ja sillä hyvä". Oli pakko puuttua peliin: "Anteeksi mutta lapset on kyllä oikeassa. Tällä on puku eikä tämä ole dalmatialainen vaan bedlingtoninterrieri."

Siinäpä tärkeimmät. Nyt mua väsyttää sen retkeilyn jäljiltä niin että menen nukkumaan. Täytyy kerätä voimia huomisiin treeneihin... Koiratouhuissa tavataan taas!

6.5.2008 

Täällä on kevät! Emäntä tulee aina ihan hulluksi keväällä ja niin siinä kävi tänäkin vuonna. Joka paikka on täynnä jotain sen taimiviljelmiä ja me on yritetty mahtua miten parhaiten taidetaan sinne sekaan. Lisäksi on taas se kausi, kun se lukee ja kirjottaa yöt ja päivät. Tosin mä en ole nyt näkemässä sitä. Mä olen nimittäin hoidossa! Taas! Ja just samaan aikaan kun Savusta voi taas huomata, että se on kaikesta rasittavuudestaan huolimatta tyttö. Siis TYTTÖ. Mun kotona ja mä en saa olla siellä. Onko suurempaa vääryyttä nähty?

Olen mä sitä nähnyt (tiukan valvonnan alla) nyt muutamia kertoja. Ja voi luoja kuinka hyvältä se haisee. Ja kuinka kamalan pahansisuinen se on. Mä heilutan häntää niin kuin heikkopäinen, jännitän kaikki lihakseni niin, että ne oikein pullistelevat, ja steppaan sen edessä. Sitten nuuskin sitä kuonosta sivistyneesti, annan sille pusuja (jos itsehillintä pettää niin kuolaan sen päälle ja nuolen sen koko pään märäksi) ja vasta sitten lähestyn sen peräpäätä. Ja silloin on aina piru irti. Kuuluu vaan salaman nopea "naps", kun sen hampaat louskahtaa yhteen jossain mun perhekalleuksieni lähellä. Nyt mua on alkanut hirvittää se niin, että jos se ei näytä suopealta niin yritän hurmata sitä kauempaa. Jos se mulkaisee niin siirryn aina muutaman askeleen taaksepäin. Lopulta päädyn kiertämään jonkun sohvan taakse, uikuttamaan jonkun jalkoihin tai kulkemaan seiniä pitkin. Kaikki sanovat, että mun silmistä katoaa kaikki järjen valo ja että ulkonakin kuljen vaan hajujen perässä. Se on kuulemma hävettävää. Ei ollenkaan arvokasta. Jos joudun eri huoneeseen, kun Savu on käymässä, niin tuhisen oven alta ja itkeä vollotan. Eikä sekään kuulemma ole arvoistani käytöstä. Entä sitten, jos ei olekaan? Mä olen RRRrrakastunut. Mulla on kaikki oireet. Edes ruoka ei maistu. 

Vähän ennen kuin Savusta tuli taas Nainen isolla N:llä se alkoi voittaa mut juoksemisessa myös sulalla maalla. Mä olen nopeampi enää ainoastaan suoralla, tasaisella maalla. Toisaalta se on lähes ainoa, joka voittaa mut jatkuvasti. Siinä on särmää. Se on kipakka. Se on nainen. Mun on ikävä sen luo. Mä tahdon kotiin. Täytyy taas turvautua syömättömyyteen. Jos huolestutan emännän ja isännän tarpeeksi, niin ne voi ottaa mut kotiin ja mulla on enemmän aikaa luritella Savulle lemmentunnustuksia. Ainoa huolenaihe on ettei se ehkä olekaan lopullisesti ihanan tuoksuinen. Että käy niin kuin viimeksi, ja se muuttuu taas omaksi itsekseen ja nauraa mun lemmenlurituksille ja nauttii siitä, kun saa pomottaa mua. Että mun viimeisetkin auktoriteetin rippeet on menetetty. Että mä en enää ole nopein ja perheen pää. Vaan toiseksi nopein ja naisen tassun alla. Hirveä vaihtoehto. Ei kestä edes ajatella. 

21.3.2008

Olipas pitkä tauko kirjoittamisessa. Pahoitteluni, mutta meillä on ollut niin kiire tehdä kaikkea kivaa (ja emännällä opiskella ja tehdä töitä, voisiko olla typerämpää tapaa käyttää aikaansa?) ettei olla ehditty siitä kaikesta tänne kirjoittamaankaan... Mitäs kaikkea me on sitten touhuttu? No leikitty hähhättelyleikkiä, vierailtu Tuulin ja Hannan luona, lenkkeilty, opeteltu noutoa, käyty maastojuoksuissa jne.

Olen jatkanu edelleen sitä pennun leikkimistä. Mussa on enempi vauhtia kuin varmaan koskaan ja emäntä on hämillään mutta iloinen. Pompin, loikin ja saan hepuleita sekä läheisyys kohtauksia. Parasta emännän hämäystä on tunkea sen syliin ja pusuttaa se kumoon aina kun isäntä on poissa ja leikkiä sitten että se on ilmaa kun isäntä on paikalla. Se on saanu sekä emännän että isännän kummeksumaan mua ja musta se on vaan hyvä juttu. Turha niiden on kuvitellakaan että voisivat tajuta näin hienon eläimen sielunelämää yksinkertaisilla ihmisaivoillaan. 

24.2.2008 emäntä kiskoi mut ylös sängystä säädyttömään aikaan (eli ennen yhtätoista) vaikka oli sunnuntai! Jo edellisenä päivänä oli havaittavissa jotain outoa sillä me ei saatu ruokaa niin kuin normaalisti. Seuraavana päivänä alkoi hössötys tosiaan jo aamusta. Veden keittämistä, vaatteiden läpikäymistä, namien pakkaamista reppuun, eväiden valmistelua, isännän hereille ravistelua jne. Ihan kauhea touhotus. Selväähän se oli että se on joko seonnut tai sitten jotain kummallista on tekeillä. Puolen päivän aikaan se puki sekä mulle että Savulle hirveät kasat vaatetta, hätisti meidät ulos pissalle ja pakkasi kauhean läjän tavaraa (myös kuumaa vettä täynnä olevia pulloja) autoon ja ajaa huristeli poimimaan Netan kyytiin. Mä olin tietysti heti messissä kun autolla jonnekin mentiin (onko hienompaa kun ajaa huristaa autolla hauskan pitoon sen sijaan että pitäis kävellä sinne?). Ajoreitistä emännän hössötyksen syykin alkoi selvitä ja loppumatkasta mä pidin mun jodlaus/ujellus/pöhinä konserttia sillä tiesin meidän menevän maastojuoksuihin. Savu pääsi maastojuoksemaan ensin ja kuten arvata saattaa se ei amatöörinä tajunnu taas mitään. Äippä väitti että syynä sen kohdellukseen oli ensin se ettei se tiennyt että se saa juosta yksinkin (joten äiti ja lähettämässä mukana olleet vinttarimiehet juoksivat myös), sitten viehe meni muka hukkaan lumessa ja sen jälkeen neitiä vaivasi kylmyys (-10 astetta). Eipä se kylmyys estäny sitä liehittelemästä ohi meneviä isompia koiria ja haluamasta tervehtiä muita ihmisiä, tosin siinä vaiheessa sillä oli taas sekä villapuku että takki päällä. Surkki se on ja sillä hyvä. Ihan turha emännän selittää että mäkin muka olisin ollu aluksi vähän ihmeissäni ja että Savulla muka olis kylmempi kun mulla kun se on pienempi. Mitäs ei kasvanu isommaksi. Seuraavana oli mun vuoro ja koska emäntä oli läkähtyny Savun kanssa juoksemisesta, iskä tuli lähettään mut! Ihan huippua. Mä juoksin tietysti hienosti ja tapoin lopuksi jänön mutta ihan sama homma se ei kyllä ollut juosta pakkasessa kuin kesällä. Ei ees saatu kattoo jänistä muuten vaan meidät tuotiin nopeesti autosta ajamaan jänöä ja takaisin (lämmittelyt suoritettiin hieromalla kun tuuli oli niin pureva). Se taas tarkottaa että mä en päässy ollenkaan karjumaan muille koirille ja ne sai siis rauhassa ajaa mun jänistä. Sen vääryyden korjaan kyllä heti seuraavalla kerralla kun päästään. Kuulin ohimennen että möllimaastot olis kesäkuun alussa, sinne mä ainakin meen vaikka olis mikä. 

Jäniksen metsästyksen jälkeen oli muutama hetki normaalia hiljaiseloa kotosalla, vaikkei meidän eloa voi varsinaisesti hiljaiselona ikinä pitää... Miia kävi meillä kylässä perheineen ja se oli kyllä kivaa. Se kehui kuinka hieno musta onkaan tullu (miten niin tullu? Mähän olen ollu upea kaiken aikaa.) sain paljon rapsutuksia ja kehuja ja vaikka ne hoksas Savunki niin ehkä mua kuitenkin enempi. Me oltiin käyty sinä samana päivänä lääkärissä kun mä kutisen ja diagnoosiksi oli tullut ihotulehdus (mahdollisesti lintupunkeista johtuva). Syön edelleen antibiootteja siihen, joudun "rauhoittavaan pesuun" (mikä se semmonen muka on?) kerran viikossa ja loishäätöäkin on kuulemma vielä kerran. Ainoa hyvä puoli tässä on se että Savukin joutuu kärsimään ne pesut ja loishäädöt ja vaikka mä periaatteesta inhoan niitä maksanmakuisia antibiootteja niin Savun kadehtiminen melkein tekee niiden syömisestä kivaa. 

Sit me käytiin Hanna tädillä kylässä. Matkustettiin ensin junalla sinne, sitten taksissa ja viivyttiin muutama päivä (sit sama matkutusrumba takaisin). Savu ei yllättäen osannu käyttäytyä vaan ei suostunu pissaamaan ulos ennen kuin pitkällisen paikan etsinnän jälkeen ja pureskeli yhden listanpalan. Lisäksi se idiootti meinasi syödä niitä nappuloita, jotka emäntä antoi meille. Mä vahdin kotona kun emäntä pakkasi mukaan huolestuttavan vähän nappuloita, joten päätin heti alkumatkasta että me paastotaan niin kauan kun voidaan. Hirveä riesa oli yrittää vahtia kahta ruokakippoa ettei se yksi käy syömässä meidän ruokia ja yrittää tehdä se niin ettei emäntä huomaa. Kun emännällä sitten meni hermot muhun ja se nakkeli nappuloita lattialle etten vois vahtia niitä niin munkin oli pakko syödä ettei Savu saa niitä kaikkia. Onneksi tultiin sit kotiin kun siellä tiedän että ruokaa on tarpeeksi eikä nälkäkuolema uhkaa meitä. Savu kun ei tollasia juttuja vielä tajua vaan syö vaan jos ruokaa tarjotaan. Oon vasta kahtena päivänä nähny sen paastoovan. Ihme että se on niinkin hoikka kun ei yhtään mieti linjojaan. 

Nytkin me ollaan reissussa kun mä kirjotan tätä. Innostuin tietysti kun kuulin että mennään autolla reissuun ja näin että mukaan oli pakattu munkin kamat. Kempeleen kohdalla sanoin kyllä jo ekan kerran että automatkailu alkais riittää mutta kuten tavallista mua ei kuunneltu joten pistin takaisin nukkumaan ja kävin tunnin välein ilmaisemassa mielipiteeni kuonolla tökkimällä. Nyt me ollaan taas täällä paikassa missä mä asuin mun elämän ekana vuonna. Yukilandian periferia-alueella katsastamassa että mun tilukset voi hyvin ja että fasaaneja riittää. Onhan tää ihan ok paikka mutta saapa nähdä kauanko taas kestää että ne muistaa missä koti on ja kuinka sinne mennään. Jo kerran ollaan oltu vaikeuksissa täällä kun kyläpaikassa oli huutavia ja juoksevia lapsia joita ei muka yhtään saanu komentaa (no oli ne ihan kivoja sit kun niihin tutustu ja pysty niiden kanssa leikkimäänkin mutta mä nyt vaan en kauheesti välittäis uusista ihmisistä, varsinkaan niistä mini-ihmisistä). Savu tietysti tykkäsi niistä niinku kaikista muistaki. Miksi sen pitää olla niin yltiöoptimistinen ja rakastava? Se saa mut vaikuttamaan jotenki yrmeältä vaikka olen vaan ylhäisen viilee.

Kakara muuten täytti vuoden tossa vähän aikaa sitten. Kauhea hössötys yksistä synttäreistä. Oli kakkua ja  metsälenkkeilyä ja ties ja mitä. Mutta samapa tuo, kun mä söin molemmat kakut ja pääsin mukaan niin metsälenkille kuin eläinkauppaan lahjoja valitseenkin. Nyt meillä on aktivointipallo, aktivointi mikä-lienee-lelu joka pysyy itsestään pystyssä ja mitä vaan Savu osaa käyttää sekä tikruilla testattu vinkulelu jonka äippä kuvittelee kestävän meillä pidempään (inspiraation ton hankintaan se sai kun heitti yhdellä viikolla kolme pehmolelua, yhden sukan ja yhden vingun roskiin) ja uudenlaista ruokaa. Pari viikkoo aikasemmin mä sain uuden leopardikurapuvun ja Savu sai uuden pannan (mäkin saan kuulemma mut siitä ei kerrota iskälle kun se aina huokailee kun me saadaan jotain). Jos katsoo tota Savun synttärisaldoo niin vois sillä olla synttäreitä useemminkin. Saa nähdä mitä mä saan toukokuussa. Kakku pitää ainaski olla. Tosin viimes oli jätskiä ja sekin oli aika jees. 

Savusta on muutenkin alkanu tulla entistäkin rasittavampi (äippä puhuu murkkuiästä). Voitteko tajuta että se voittaa mut kantohangilla juoksussa? Se on niin pieni ja sukkela ja tekee niin älyttömiä käännöksiä, hämäyksiä ja tunkee niin ahtaista väleistä että mä jään jälkeen. Ja kun se huomas pärjäävänsä niin se tietysti alko entistä enemmän säntäileen mun ohi. Mä pärjään enää vaan pitkillä suorilla pätkillä. Mut se johtuu vaan siitä kun mä olen niin iso ja lihaksikas että upotan enempi. Lopulta mulla menee aina hermot kun se yks vaan juoksee ja on niin ärsyttävän ylpee itsestään. Silloin mä päätän vähän kurmuttaa sitä, mutta emäntä on aina kärppänä välissä sanomassa ettei saa jyrätä pienempiä ja että rehti paini on asia erikseen. Selvää puolueellisuutta. Hakisko joku Savut pois? Tai Savut ja emännän niin mä saisin asuu iskän kaa kahdestaan ja me voitais tehdä jotain kivoja poikien juttuja kaiket päivät?

28.1.2008 

Uusi vuosi, uudet kujeet? 

Emäntä ja isäntä meni kuin menikin reissuun (heti emännän tenttikauden jälkeen). Ne kävi vajaan viikon Dublinissa ja viihtyivät kuulemma vallan mainiosti. Se on kyllä käsittämätöntä. Kuinka kukaan voi viihtyä missään vallan mainiosti ilman meitä? Häpeäisivät! Lisäksi emäntä väitti, että jotkut koiranomistajat reissaa useammin kuin kerran kahdeksassa vuodessa pidemmälle reissulle ja ilman koiria. Samaan syssyyn se väitti, että on rentouttavampaa, kun ei tarvitse juosta ulkona montaa kertaa, pyydellä jo etukäteen anteeksi hotellin henkilökunnalta (jos vaikka koira sattuu kokeilemaan hotellihuoneen akustiikkaa sillä välin kun emäntä ahtaa kitaansa ruokaa aamupalabuffetissa että ehtisi taas ajoissa pissattamaan koiria). Hölönpölön. Esimerkiksi meidän edellisellä reissulla se tuskin olis nähnyt yhtä monta pientä metsikköä tai havainnut kaikkia poroja ja oravia, jos mä en olis ystävällisesti sille näyttänyt niitä. Väitän, että sen ja isännän visiitti Dublinin eläintarhaankin olis saanut ihan uusia ulottuvuuksia, jos mä olisin ollut mukana. Mutta kun ei niin ei. Joskus ihmiset on sitten tyhmiä.

Mä olin siis hoidossa Tuuli-tädin luona, vaikka erinäisten asioiden seurauksena musta tehtiin vastuunsiirto Miskalle ja äipän vanhemmille (eli mummulle ja ukille joita ei kuitenkaan saa kutsua mummuksi ja ukiksi). Savua taas vahti Hanna-täti, joka muutti kiltisti meille kotiin Savu-koiran kaveriksi. Nyt se on siis vahtinyt meitä molempia ja kuten arvata saattaa se haluaa kuulemma mieluummin uroksen itselleen (emäntä väittää että juoksuilla, virtsatietulehduksella ja Savun emännän kaipuulla saattoi olla tekemistä asian kanssa). Hah, mitä väliä. Mä voitin! Lälläslää Savu!

Pääsin lopulta kotiin uudeksi vuodeksi, kun Savu neitokainen päätti lopettaa toiset juoksunsa. Paukkeelle haukuin tasan niin kauan, kun oltiin äipän vanhemmilla. Kun mentiin kotiin, niin pistin nukkumaan sänkyyn. Savu suhtautui alusta asti paukkeeseen välinpitämättömästi (niin kuin kuuluukin) ja puhisi sille vaan paheksuvasti jos se häiritsi liikaa sen kauneusunia. Yöllä kun äippä päätti piipahtaa ulkona katsomassa pari rakettia niin me noustiin ja käytiin sen kaverina (ei kai sitä nyt yksin voi sinne paukkeeseen päästää?). Hyvin meni vaikka emännästä tulee kai vuosi vuodelta hermoheikompi. Nytkin se pelkäsi koko ajan, että joku ampuu meitä vaikka oltiin tosi varovaisia. Onko kellään ajatusta kuinka totuttaa emäntää uuteen vuoteen? Vai pitäiskö sen ruokaan vaan ujuttaa rauhoittavia?

Tammikuun alun jälkeen on tietysti tapahtunut yhtä sun toista. Käytiin treenaamassa hakua pitkästä aikaa ja mä toimin juuri niin kuin mun pitääkin toimia. Kyllä emäntä oli sitten iloinen (joskus se on helppo tehdä onnelliseksi). Ainoa varjopuoli siinä oli, että Savukin raahattiin sinne mukaan. Eihän se mitään osaa, mutta emäntä väitti sen tajunneen idean. Mennään kuulemma uudestaan heti kun kelit ja aikataulut vaan passaa. Lisäksi mä olen aloittanut uuden elämän: olen palannut sellaiseksi kuin olin n. vuoden iässä. Eli mä saan hepuleita lenkillä (ja muutenkin), vedän hirveitä spurtteja, heiluttelen häntää muuten vaan, pompin, loikin ja olen tosi pentumainen. Savu katsoo vierestä ihmetellen ja kävelee kuin isot koirat. Lisäksi olen kokeillut, että voisinko palata vanhaan räyhäämistapaan myös (ja vetämiseen ja jumittamiseen). Valitettavasti emäntä sai päähänsä pitää mulle pari koulutuslenkkiä, joten olen toistaiseksi luopunut räyhäämisestä. Emäntä ei tiedä mistä tää johtuu enkä todellakaan aio paljastaa sitä sille. Ihmetelköön rauhassa. Jotain teorioita sillä on siitä kuinka kotoa pois oleminen on vaikuttanut muhun tai metsälenkkien lisääminen tai kuun asento tai mikä lienee. Yhtä kaikki sekin on tyytyväinen, kun mä olen nykyisin melkein koko ajan iloinen. Ja me käydäänkin usein metsässä lenkeillä ja mä saan opetella uusia asioita (niin kuin noutokapulan ottamista suuhun, kotitekoisilla lohi-maksa kekseillä palkattuna). Mikäs sen mukavampaa paitsi ehkä pupujen jahtaus, maastojuoksut ja isännän palvonta (ei siis niin että minä palvoisin isäntää vaan kun isäntä palvoo mua).

Mutta ei mitään niin hyvää ettei huonoakin. Emännän kipuilun syyksi on paljastunut krooninen sairaus, jonka ainoa hyvä puoli taitaa olla ettei sen pitäisi pahentua. Meillä oli myös pieni täiepisodi, jonka seurauksena mä rapsuttelin itseäni ja meille piti tehdä tosi inhottava täihäätö (häätöaine kutitti). Emäntä on taas rääkännyt meitä trimmaamisella jne. Lisäksi meidän agility-kentän päälle ollaan rakentamassa jotain eli voi olla etten mä pääse kesälläkään agilityyn. Tosi ikävä juttu, kun se oli kuitenkin koko viime kesän ajan meidän kaikkien suurimpia ilonaiheita. Ja nyt voi olla ettei päästä koko touhuun mukaan ollenkaan. :( Onneksi talvi sentään lopulta tuli ja päästään meuhkaamaan lumessa. Nautitaan siitä niin kauan, kun sitä kestää!