Päiväkirja 2007

16.12.2007

 Savun juoksut kesti 4,5 viikkoa. Voitteko kuvitella? Ei emäntäkään voinut... tai isäntä. Myöskään ne ei voineet kuvitella että niin pienestä otuksesta voi vuotaa niin paljon verta. Tai että se sen lisäksi pissailisi housuihinsa. Juoksujen loputtua puoli kylää huokaisi helpotuksesta. Emäntä päätti ommella lisää juoksuhousuja ennen seuraavia juoksuja. Ja mikä tärkeintä: minä pääsin kotiin. Kukaan ei ole varmaan koskaan nähnyt niin iloista koiraa. Hössötin ja tein kaiken mitä pyydettiin ja tungin syliin joka välissä. Yritin siis kaikessa matkia Savua koska se oli muka ollut niin ihana että se sai jäädä kotiin kun mut karkotettiin maan pakoon. hrr. Vieläkin hirvittää se Rovaniemelle meno vaikka Hanna onkin hyvä tyyppi. Kesti yli viikon ennen kuin me uskallettiin Savun kanssa leikkiä meidän hähhättelyleikkiä. Äiti melkein itki ilosta kun se kuuli meidän painivan ja pitävän käsittämätöntä meteliä. Se kertoi siitä kaikille innoissaan. Kajahtanut se on mutta se on meidän kajahtanut äippä eli se on ihan ok.

Nyt on taas ollut se aika vuodesta kun koko kämppä pääsee räjähtämään ja äiti valvoo yöt lukien jotain tai kirjoittaen koneella ja höpisee mennessään jostain tenteistä. Se on myös unohtanut syödä parina päivänä. Kiitteli meitä koiria kun me kuitenkin viedään sitä välillä ulos ja muistutetaan olemassa olostamme niin että tulemme hoidetuiksi. Onneksi tätä ei kestä ikuisesti vaan muutaman viikon ennen joulua ja taas muutaman viikon keväällä. Mä tunnen jo kaavan ja osaan olla omissa oloissa ja keksiä itse tekemistä, mutta Savu ottaa sen raskaammin. Yrittää kavuta syliin ja itkeä tihrustaa, jos ei pääse. Se ei myöskään luovuta vaan lopulta aina tunkee itsensä kirjan ja äidin väliin. Silloin äiti sanoo että se on kyllä oikea terrieri kun mikään ei voi tulla sen ja sen päämäärän väliin. Mikä mä sitten olen? Pyh. Oikea terrieri on sellainen, joka ei itke äidin perään. Eikä itke muutenkaan. (Paitsi joskus salaa, jos lähellä on oikein ihana tyttö jonka luokse ei pääse. Mutta tätä ette kuulleet multa!) 

Kolme viikkoa Savun juoksujen loputtua... Savulla alkoi juoksut. Tätäkään ei kukaan osannut kuvitella paitsi se lääkärille jolle pikkuhirmu kiikutettiin. Ja taas mä olen hoidossa. Mutta nyt olen kuullut jotain huhuja että emäntä ja isäntä olisivat lähdössä reissuun eli ne ei olis kummankaan meidän kanssa. Ja toistaiseksi emäntä on hoitanut mua joka päivä joten en ole aloittanut mökötystä, pelkästään syömälakon. Sitten en kyllä ala jos se huhu pitää paikkansa että mä en pääsis vahtimaan kinkun paistoa. Vaikka mä olen virallinen kinkunpaistamisvahtikoira! Ja ainoa joka jaksaa vahtia paistuvaa kinkkua koko yön siltä varalta että se tulisikin mysteerisellä tavalla ulos uunista ja pääsisin sitä maistelemaan. Ja nyt Savu vie senkin. Epäreilua. Se haisee hyvältä, saa asua kotona ja vie mun kinkun.

Kunpa jouluna sais edes jotain hyvää...  (taktiikkani on paastota siihen asti ja näyttää sitten keskitysleiriltä karanneelta. Kukaan ei voi vastustaa suuria, surullisia silmiä yhdistettynä törröttäviin kylkiluihin)

Iloisempaa joulun odotusaikaa kaikille ja rauhaisaa (sekä kinkkurikasta) joulua! 

2.11.2007 

 Täällä tapahtuu järjettömiä asioita. Savu koki elämänsä järkytyksen kun Tuuli-tädin luona oli yhtenä päivänä paljon äidin sukulaisia ja (nyt kuunnelkaa tarkkaan) ne ei kaikki tykänneet Savusta! Se yritti olla mielinkielin ja näyttää kaikille kuinka pieni ja söpö se on mutta silti kaikki ei tykänneet siitä. Se oli sille suuri järkytys, tuskin on toipunut vieläkään.

Me nähtiin taas mun kasvattajaakin. Se on kyllä hieno kasvattaja kun on saanut aikaiseksi näin erinomaisen koiran (ihaili mua asiaankuuluvasti ja oli vain hieman hämmentynyt Savusta). Systeri ja äippä ei olleetkaan mukana tällä kertaa joten mä tyydyin ihailemaan Tildaa. Steppasin tyttöjen hurmausaskeleella ja sorruin vain välillä kiskomaan ja kuolaamaan sen perään. Vieläkään se ei lämmennyt. Onkohan siinä joku vika?

Joitakin viikkoja sitten Savu alkoi merkkailla lenkillä. Mä ajattelin että se on lopultakin tajunnut lenkkeilyn tarkoituksen mutta äiti alkoi heti hössöttää jostain juoksuista ja kuskata kaupasta juoksuhousuja yms. Ajoittain se pikkuriiviö myös tuoksui taivaalliselta. Uskomatonta että sellaisesta riesasta voi lähteä niin ihana haju... 

Kolme viikkoa myöhemmin se kakara alkoi vuotaa verta. Ja mut häädettiin mun omasta kodista pois. Voitteko käsittää? Juuri kun kotona olisi TYTTÖ joka haisee ihanalta, pyörittää pyllyä ja kääntää häntää sivuun (äiti on yrittänyt puhua sille siitä että se näyttää vähän halpahintaiselta) niin minut viedään hoitoon! Ensin olin noin viikon ajan hoidossa Tuulilla ja kaiken lisäksi ne lähti jonnekin syyslomalle ja mä jäin sinne yksikseni (no äiti ja iskä oli vuorotellen siellä joten en mä oikeastaan ollut yksin mutta siltä se tuntui).

Ja niin kuin tuossa ei olisi ollut tarpeeksi niin mun tutkittiin taas siellä eläinten kidutuspaikassa enkä mä ollut edes kipeä. Nyt sitten muka tiedetään että mulla on terveet lonkat, kyynärät, polvet ja silmät. Mä olisin voinut kertoa sen ihan ilmaiseksikin. Seuraavana päivänä mä en enää ollutkaan ihan terve. Lihaksia särki ihan älyttömästi. Kun se paheni niin jouduin taas lääkäriin: lihasvenähdys tai jumitus. Viikko lepoa (ei juoksua, ei metsälenkkejä, ei hyppelyä... lyhyesti sanottuna ei mitään kivaa), lääkkeitä, vedon välttämistä ja hierontaa. Sillä se parani. 

Ja juuri kun paranin niin mut vietiin Hannan luokse Rovaniemelle hoitoon. Olin urhoollinen ja lenkkeilin ja söinkin mutta nyt kun olen lopulta taas Tuulin luona niin olen kyllä ikionnellinen. Vielä kun joku veisi minut kotiin (miten ne ei muka muista missä mä asun? Yritin näyttääkin niille, mutta ei). Tahtoo isin ja äidin luo ja Savukin haisee vieläkin hyvältä...  

26.9.2007

Savun kaikki hampaat lähti lopulta ihan itsestään niin kuin on toki tarkoitettukin. Sienet on tältä syksyltä kerätty ja agilitykin loppui jo :( Mutta mulle on luvattu että jos vaan päästään johonkin ryhmään mukaan niin treenataan talvellakin.  

Unohdin viimeksi kertoa että meillä kävi kissa kylässä. Emännän eläinrakkaus lyö välillä yli ja kun ovelle tuli nälkäisen oloinen kissa (päättäväisesti ja moneen kertaan) niin se neropatti päätti ruokkia sitä ja antaa sille juotavaa. (ei uskaltanut ottaa kiinni ja viedä eläinsuojeluun kun täällä juoksee vapaana kissoja tarkoituksellakin, tosin toi ei ollut meille tuttu, äiti aatteli että jos se on karannu niin se tulee takaisin kun sille on kiltti ja sit sen voi napata kii). Eipä aikaakaan kun katti kapusi ikkunasta sisälle. Me annettiin sille Savun kanssa lentävä lähtö, mut se yritti tulla uudestaan... Tosi rasittava. Äiti oli meihin kyllä vähän pettynyt. Sanoi ettei oltu kovin vieraanvaraisia. Joskus se on kyllä aika tyhmä. kun sehän oli KISSA. Perivihollinen. Ihan tarpeeksi paha on se että äippä itki monena päivänä yhtä kissaa jonka se oli löytänyt niiden työpaikan läheltä tieltä yliajettuna. Se oli oikeasti shokissa monta päivää yhdestä kissasta. Onneksi (?) sen kissan omistaja lopulta löytyi vaikka ikävä oli viedä suruviestiä.

Me on löydetty uusi metsälenkkireitti, mutta se on välillä vähän turhan jännittävä. Ensin sieltä ei löytynyt kuin suota ja me käännyttiin moneen kertaan takaisin. Sitten yhdellä lenkillä isi näki käärmeen (kyyn) ja mut piti kantaa takaisin (mitä siitä jos se noita ihmisiä puree, ne on isompia ja kestää enemmän). Silti me lenkkeillään siellä vieläkin. Tosin tömistellään isosti, äiti höpöttää koko ajan jotakin ja sillä on aina kyypakkaus mukana. Tästä kyllä keskusteltiin isosti. Ensin iskä oli sitä mieltä ettei sinne mennä enää ollenkaan, mutta kun toi emäntä ei osaa oikein noita luonnon elukoita pelätä. Olishan tuollakin käärmeellä ollut mahdollisuus purra kun se oli keskellä polkua ja silti selvittiin vahingoitta eli kun kulkee silmät auki, pitää ääntä ja sen kyypakkauksen mukana niin metsässä voi kai lenkkeillä edelleen. Näin syksyisin  (ja keväisin) ne käärmeet vaan tahtoo olla vaihtolämpöisinä vähän hitaalla ja kun ne vielä tulee polulle lämmitteleen niin ne ei aina pääse karkuun vaikka haluaiskin. Metsämiehiä me pelätään enempi ja siksikin pidetään aina kovaa ääntä ja pidetään liivit päällä että meidät nähdään varmasti. 

Toinen jännittävä tapahtuma metsässä kävi tänään kun äiti päätti ylittää siellä olevan ojan puuta pitkin. Se päätteli että jos se pääsee niin mäkin pääsen kun olen kuitenkin sitä ketterämpi ja kevyempi ja mulla on enemmän jalkoja. Mut en mä päässytkään. Äiti oli melkein toisella puolella kun takaa kuului iso molskis. Mä tipahdin ojaan. Ei aikaakaan kun onnistuin saamaan etutassuilla otteen yhdestä oksasta ja roikuin siinä ihan kuin ihminen (ei muuten ollut kovin kivaa kun äiti nauraa vastarannalla kun yrität itse roikkua kahdella käpälällä oksassa ja venyttää takajalkoja penkalle). Lopulta päätin luottaa emäntään ja uida vastarannalle ja oikeassahan se oli: siitä pääsi paljon paremmin ylös. Sitten sainkin hepulin kun olin ollut niin urhoollinen ja selviytynyt suuresta vaarasta (sillähän ei ole mitään tekemistä asian kanssa että jalat melkein ylsi pohjaan). Äiti on kulkenut sen jälkeen vuorotellen pää painuksissa (huono koiranomistaja syndrooma) ja vuorotellen rintarottingilla kun se oli niin iloinen mun luottamuksesta. Sitten se silittää mua ja höpisee siitä kuinka meidän suhde on hyvä ja toimiva kun mä luotan sen arvioon hätätilassa. Antaa sen kuvitella. Itse mä kyllä sen tilanteen arvioin.

Spontaanin uimareissun jälkeen menin Tuuli-tädille hoidettavaksi ja äiti lähti kotiin hakemaan Savua. Se pikkunapero oli kuulemma ensin ilahtunut ja sitten jäänyt ovelle itkemään (vikisemään, vinkumaan ja ulisemaan) kun oli tajunnut että mä en ole mukana. Se oli tosi onnellinen kun mä löydyin. On se aika söpö. Se on myös oppinut uusia asioita. Osaa jo melkein aina pissata ulos (ja sisällekin vaan saunaan) ja se on tullut paljon seesteisemmäksi. Nyt kun äiti sanoo sille "tuhma koira" niin siitä tulee hyvin katuvainen eikä se enää juokse ympäriinsä pureskellen kaikkea. Äitin lälly se on, mutta muuten ihan okei. Kulkee jo meidän lenkeilläkin täysillä mukana vaikka joku neropatti väitti ettei ton ikäinen jaksa kävellä kuin 200m. No samainen tyyppi käski antaa purevalle koiralle nameja sen sijaan että kieltäisi sitä... Ipana haisee mun mielestä nykyisin kiinnostavammalle kuin aiemmin ja parina päivänä se on merkkaillut ulos joten juoksuja odotellaan. Tosin mä kuulin jonkun epäilyttävän huhun siitä että mä menisin hoitoon sen juoksujen ajaksi! Mutta ei kai se mitenkään voi olla totta... 

Täällä meidän kotiseuduilla on tapahtunut autovarkauksia ja joku oli riehunut kavereineen aseen ja kirveen kanssa illalla ala-asteen pihalla. Äiti ilmoitti että jos tää tällaiseksi menee niin me todellakin lenkkeillään metsässä vaikka se kuhisee käärmeitä ja karhuja. Kummistakaan ei ole ollut meille ikinä harmia (vaikka molempiin on törmätty) mutta mahdollisesti huumeissa oleville ihmisille ei mustakaan ole vastusta, vaikka aseettomien ihmisten suhteen äippä uskoo että mä suojelen sitä kyllä (olenhan mä sen näyttänytkin pariin kertaan). Savusta taas ei ole mitään iloa kun se elää edelleen siinä kuvitelmassa että koko maailma rakastaa sitä...  

17.8.2007

Meillä sitten oli silmätulehdus (mutta Savun yskä loppui kun ostettiin valjaat, emäntä pitää nyt itseään idioottina kun yskän ois voinut korjata 20€ valjailla monen sadan euron eläinlääkärikäyntien sijaan. No onneksi on vakuutus). Ipana sai silmätulehduksen eläinlääkäristä ja toi sen mullekin. Saatiin silmätippakuuri ja heti perään toinen koska se eka ei auttanut. Kiva kiva. Mä heiluttelin aina häntää kun Savulle pistettiin tipat mutta kun mulle pistettiin niin yritin pitää silmät tiukasti kiinni, piiloutua johonkin ja viimeisenä keinona painaa päätä alas ja näyttää todella tympiintyneeltä. Ei se silti auttanut vaan emäntä pisti säälimättömästi mun silmiin tipat kolmesti päivässä. Nyt se kidutus on onneksi ohi jos tulehdus ei uusi. 

Agilityssä mä olen pitänyt emännän (ja sen kouluttajan) mielenkiintoa yllä olemalla joka toisella kerralla huippuhyvä ja joka toisella huippuhidas ja omatoiminen. Eli olen tehnyt ne esteet mitä olen halunnut, siinä järjestyksessä kun olen halunnut ja sellaista vauhtia että emäntä sanoo että sekin ehtisi tehdä ne nopeammin. Tekis sitten eikä valittais. Tosin viimeksi se vaan nauroi mulle jälkeenpäin. Ei kuulemma jaksa stressatakaan ja pääasiahan on että mulla on hauskaa (niin kuin onkin. Toivon vaan että myös muiden koirien omistajat ymmärtää että pääasia on että koiralla on hauskaa). Savu on ollut mukana muutaman kerran ja se osaa mennä putken ja se opettelee keppejä.

Yhden treenit meillä on nyt jäänyt välistä kun oltiin reissussa. Bedlingtontreffeillä missä ipana oli BIS pentu ja mä olin... no neljäs. Mutta se johtu varmaan vaan siitä että arvostelun mukaan mussa ei ollut tarpeeksi tyyliä eli ehkä mun olis pitänyt ottaa se hopeinen kravatti mukaan. Se olis varmasti tehnyt vaikutuksen. Treffeillä nähtiin vaikka kuinka paljon beduja. Harmi vaan että meiltä jäi Sandran juoksut ja agility välistä. Muutenkin treffit päättyi aika ikävästi ja äiti sanoi ettei kyllä ihan heti olla menossa uudestaan. Mutta ei siitä sen enempää. Me ei haluta tapella enää joten mä en ala selittää.

Äiti odotti koko treffien ajan että kysyykö joku Savun ruskeista laikuista (kaksi selässä ja yksi kyljessä) mutta loppujen lopuksi aika harva kysyi. Mä voin nyt paljastaa kaikille että ne johtuu meidän yhteisestä harrastuksesta: Savu muuttuu ruskeaksi niistä kohdin mihin mä tökin sitä märällä ja kuolaisella kuonolla sillon kun me leikitään. Oikeesti se on siis ihan kokonaan sininen (no onhan sillä pari valkoista merkkiä mutta ruskeat täplät on mun ja Savun tuunauksia). Silmistä ei kysynyt kukaan vaikka pentu raukka näytti ihan silmävaivaiselta. Paljastettakoon että se puolestaan johtui siitä silmätippakuurista ja ipanalla on ihan terveet silmät (ei ylimääräisiä ripsiä ja kyynelkanava on aivan normaali, samoin verkkokalvot yms). Aika hassua oikeastaan ettei kukaan kysynyt. Ollaankohan me niin pelottavia? Ei me purra! Paitsi Savu välillä ja silläkin on hampaiden vaihto menossa eli sillä ei ole kaikkia hampaita ees. 

Tänään Savu menee taas rokotuksiin kun se ei leirillä onnistunutkaan vaikka piti. Samalla katsotaan joudutaanko siltä poistaan yläkulmahampaat kun ne ei halua lähteä itsekseen.  Me Savun kanssa kyllä tykättäis enemmän tästä nykyisestä hampaanpoistomenetelmästä eli siitä että saadaan joka päivä luita järsittäväksi. No se jää nähtäväksi. Tosin äiti lupasi että se on joka tapauksessa syöttämässä meille luita koska se haluaa pakkaseen lisää tilaa sienille. Se taas tarkoittaa että me päästään taas sienimetsään juoksemaan Savun kanssa ja Savu saa hepulikohtauksia ja syö sieniä. Se on hauskaa. 

15.7.2007 

Ipana on oikeastaan aika kiva. Mä leikin sen kanssa joka päivä hähhättelyleikkiä, joka hämmentää kaikkia kaksijalkaisia suuresti. Leikin idea on pitää kummallista ääntä ja painia ja leikisti pureskella toista. 

Ipana raukka on ollut pitkään kipeänä. Aluksi sen korvat oli kipeät ja niitä piti putsata ja laittaa niihin tippoja kaksi kertaa päivässä. Sitten se alkoi yskiä ja yskii oikeastaan edelleen. Kaikille on täysi mysteeri mistä yskä johtuu sillä kakaralla ei koko aikana ole ollut mitään muita oireita. Se vaan yskii. Lopulta emäntä tuli hysteeriseksi, joten se vei kakaran eläinlääkäriin (ties ja monennenko kerran) ja se rauhoitettiin ja siitä otettiin röntgen kuvat keuhkoista ja keuhkoputkesta sekä tähystettiin sen nielu. Täysin terve ja oikein hyvä koira se on nyt senkin tutkimuksen perusteella. Ainoa löydös oli kurkunpään punoitus joka on aika normaalia jos on yskinyt yli kuukauden ajan. Loppujen lopuksi epäilys on että joko ipanalla oli jokin virus josta ei nyt enää ole jäljellä muuta kuin ärtynyt kurkku tai sitten vikana oli nenäpunkki (mihin meillä molemmilla on häätö menossa). Yskän takia vekaraa ei olla voitu rokottaakaan normaalisti vaan se sai ekat rokotteet viime maanantaina (tai no onhan se rokotettu nelosrokotteella kotimaassaan 8 viikon iässä). Yskän lievittämiseksi ipanalle ostettiin valjaat ja ne on ehkä vähän auttaneetkin eli nyt pentu yskii vaan kun se innostuu kiskomaan hulluna. Tosin nyt kun yskästä päästiin niin emäntä huomasi meidän silmissä rähmää tänään eli voi olla että jo huomenna mennään taas rikastuttamaan eläinlääkäriä (joka varmaan kohta vaihtaa mersua uudempaan malliin). Onneksi ipana on kuitenkin kehittynyt normaalisti (paino nousee) ja jaksanut leikkiä, syödä jne.

Sairaudestaan huolimatta ipana jaksaa riekkua joka päivä ihan älyttömästä ja me leikitäänkin juoksu- ja painileikkejä kaiken aikaa. Viime torstaina käytiin pentutreffeillä jossa mun seurana oli ihanan vilkas Peppi (tollerin pentu kohta 4kk) ja Savun seurana niin ikään Romeo (mäyräkoiranpentu n. 4kk). Oli kyllä kivat leikit.

Perjantaina oli agility harkat ja kaikki ihaili taas kuinka hienosti mä menin. Viime kesänä kadoksissa ollut vauhtikin on löytynyt jostain ja musta todella näkee että mä nautin. Kun vielä emäntäkin osaisi ohjata niin me päästäis vielä pitkälle. Ainoa harkkoja pimentävä asia oli se että Savukin oli mukana. Onneksi se oli köytettynä seinään suurimman osan aikaa ja mä näytin sille kuinka me isot koirat ollaankin viisaita ja osataan hyppiä esteitä. Lopuksi emäntä otti Savun ja meni sen kanssa putken ja puomin. Silloin mä puhisin paheksuvasti ja mulkoilin niitä. Agility on mun juttu! On ihan tarpeeksi paha että treeneissä käy muitakin koiria. Savun ei tarvi varastaa sitäkin juttua. Toivottavasti emäntä hoksasi kuinka surkea se oli eikä ota sitä toisten mukaan. Muutenkin Savu on aika tyhmä. Esimerkiksi tänään emäntä antoi sille makkaran palasen joka oli piilotettu pahvilaatikkoon ja sen sijaan että napero olis avannut pahvilaatikon niin se vaan näytti pahvilaatikolle että se osaa istua ja mennä maahan. Se oikeasti luuli että makkara tulee ulos jos se vaan istuu nätisti tai menee maahan. Sitten kun se ei toiminut niin se alkoi komentaa makkaraa haukkumalla ja murisemalla (niin kuin se auttais jotain...). Sillä meni siihen hommaan varmaan puoli tuntia ennen kuin se sai makkaran jonka mä oisin ottanut ulos muutamassa minuutissa. Säälittävää.

13.6.2007

Mun elämä ei enää ikinä ole entisellään. Enää ei saa nukkua aamuisin pitkään. Eikä oikeastaan sillain pidempiä pätkiä ikinä muutenkaan. Mä en enää ole automaattisesti huomion keskipiste minne tahansa menenkin. Mun ruoka ei enää säily mun kätköissä ja luut jotka mä kannoin ulos maatumaan on kannettu sisälle. Pörriltä (pehmolelu) irtosi sydän ja se on hyvää vauhtia hajoamassa palasiksi. Emäntä ei enää lässytä pelkastään mulle. Mun hännästä ja korvista kiskotaan ja toissapäivänä mun vatsasta etsittiin nisiä! Ja kaiken tän takana on yksi vaivainen pennun rääpäle jonka emäntä toi mukanaan Skotlannista. Olipa reilua. Ensin hävitä viideksi päiväksi ja sitten tuoda tuollainen riesa. Ja kysyttiinkö multa lupa? Eipä kysytty ei.

Riesan pitäis totella nimeä Savu ja aina välillä se totteleekin. Oikealta nimeltään se on Honeymist Finlandia (mikä mahtipontinen nimi moiselle otukselle) ja se on narttu eli jos se kasvaa tosta ja rauhottuu niin siitä voi olla vielä jotain iloakin. Tosin ihan vaan meidän kesken mä voin myöntää että ihan pikkuisen tykkään siitä riiviöstä. On oikeastaan aika söpöä kun joku tulee jalkoihin turvaan ja viereen nukkumaan (vaikka se sit kohta puriskin). Ja onhan siitä seuraa. Mä leikin sen kanssa juoksuleikkejä ja vetoleikkejä (ihan vaan silleen rauhallisesti ettei pientä satu) ja se oppi jo murisemaan vetäessään (mä oon opettanu sen haukkumaanki ja kaivaan kuoppia). Lisäksi kun se pyörittää kongia niin se ei aina huomaa että sieltä tippuu nameja eli mä voin kulkea sen perässä ja syödä namit kun se tekee kaiken työn. Eli on se ihan okei. Oikeastaan se nyppii mua vaan aamuisin (kun haluaisin nukkua) ja silloin kun sillä on kierrokset liian korkeella ja se vaan juoksee, puree ja huutaa. 

Mun synttärit oli just ennen kuin emäntä lähti. Sain lahjaksi kirahvin joka on nyt jo osittain kuollut (jalassa vaurioita, silmän mustuaiset irti, vatsan sisältö ulkona) kun me vähän leikittiin Savun kanssa.  Synttärikakkuna sain tällä kertaa syödä jäätelöä kun tykkään siitä ihan hulluna. Ja lisäksi meillä oli niitä ilmapalloja...

Ja mun synttäreitä ennen mä kävin möllimaastoissa (epäviralliset vinttareiden maastojuoksukisat joihin muutkin sai osallistua) ja juoksin tosi hienosti. Tulos oli 150 pistettä, oman luokan (pienet ei-vinttarit) ja kaikkien ei-vinttareiden voitto. 9 vai 10 vinttaria sai mua paremman tuloksen ja mulle kerrottiin että valioraja taisi olla joku 130p (muistankohan oikein?) ja 140 pistettä on jo aika hyvä?

Mutta nyt mun täytyy mennä. Ipana kiskoo mua korvasta...  

13.5.2007

Emäntä osti ilmapalloja niin kuin se lupasi. Mutta se ei malttanutkaan odottaa mun synttäreitä vaan mä olen saanut jo ainakin 5 ilmapalloa hajotettavaksi. :)

Kevät on virallisesti alkanut sillä meillä on grillattu (tosin vasta makkaraa) ja mä kävin uimassa! Olin ihan älyttömän reipas koska uskalsin mennä sinne ilman suurempi houkutteluita. Emäntä näytti siltä että se poksahtaa ylpeydestä (ei poksahtanut kuitenkaan) ja mä vedin spurtteja rannalla ja kaivoin sinne kuoppia (koskaan ei tiedä mihin ne myyrät on piiloutuneet)

Kummiakin täällä on tapahtunut. Viime viikonloppuna äiti ja isä hävis molemmat ja mä olin KOKO viikonlopun YKSIN (tai no oli Tuuli-täti onneksi hoitamassa mua mut ei se oo sama asia). Onneksi äiti ja iskä tuli vielä takaisin. Mua aina huolettaa niiden yhteiset reissut (nytkin yritin pakata itseni iskän laukkuun mutta se nosti mut pois). Ettei ne vaan menis hukkaan kun mä en ole huolehtimassa niistä. Niin monta kertaa kun mun on käsketty jossain reissussa etsiä auto.

Eilen äiti sai uuden trimmerin toimivaan ja se on nyt trimmannut mua kahtena päivänä (miksi oi, miksi?). Se on ihan innoissaan kun on toimiva kone ja tavallaan mustakin on kivaa koska se leikkas mun silmät näkyviin (agilityä ja maastojuoksuja varten) eli mä näen nyt paremmin. Mä en vaan käsitä miksei niitä silmiä sais vähemmälläkin puunauksella esiin. Ja jalkakarvojen se vois vaan antaa kasvaa ikuisesti. No joka tapauksessa mut on nyt trimmattu ja mä olen rimppakinttu yöeläin koska olen ihan epärodunomaisessa trimmissä käytännön syistä. Käytiin järkyttämässä Miiaa ja Tepiäkin näyttelyssä mun uudella lookilla ja mä näin äityliä (äitienpäivänä vielä!) ja siskoa (Pumpulia) ja sukulaismies Alia ja sen "pikkuveljeä" Urhoa. On ne hienoja koiria ja kivoja ihmisiä. Oikeastaan ne on parhaita koiria heti mun jälkeen.  

2.5.2007

Paha olo. Tosi paha olo. Yäk.

Nyt mä sitten oksensin porukoiden sänkyyn. Ei hyvä homma. Emäntä on tosin alkanut suhtautua ymmärtäväisemmin mun oksenteluihin. Sillä on ihan yltiöpositiivinen asenne: viimeksi se oli iloinen, kun se oli kotona niin se pääsi heti pyykkäämään kaikki ja nyt se oli iloinen että se oli hereillä (en oksentanutkaan sen päälle) ja kun mä viime kerrasta poiketen en kävellytkään ympäri sänkyä samalla kun oksensin. Oksentamisen jälkeen pyysin tietysti anteeksi äitiltä. Mä olen tosi pahoillani siitä että mun on paha olo...

Jotain positiivistakin: isäntä tuli eilen kotiin. Mä olen siitä lähtien seurannut sitä kaikkialle ja nukkunut sen päällä niin ettei se pääse taas karkuun. Yöllä heräilin välillä antamaan sille pusuja että se muistais kuinka ihanaa on olla kotona mun kans. On se hyvä että se tuli takaisin. Tilanne alkoi mennä jo vähän huolestuttavaksi kun toissapäivänä emäntäkin vaan katosi moneksi tunniksi jossain ihme haalareissa ja kotiutui vasta yöllä. Sit se söi munkkia, joi simaa ja höpisi jotain vapusta. Eilen mäkin sit juhlin vähän vappua. Rikoin yhden ilmapallon ja se oli niin hauskaa että emäntä lupasi ostaa mulle pussillisen ilmapalloja synttärilahjaksi. Mä en malttais odottaa mun synttäreitä.

20.4.2007

Nyt se on tapahtunut: emäntä on tullut hulluksi. Se hössöttää jatkuvasti jostain olemattomasta pentuotuksesta ja siitä kuinka mun pitää osata olla kiltisti jos meille tulee semmoinen. Isäntä ei sano mitään mutta olen varma että se on mun kanssa samaa mieltä: hullu se on. Taudille on täsmällisempi nimikin: pentukuume. Se on kuulemma salakavala tauti mikä todistettavasti voi sotkea ihmisen elämän kokonaan. Emäntä sai tartunnan joku vuosi sitten. Kuume helpotti, kun minä tulin taloon, mutta nyt tauti on uusinut ja jos mahdollista niin entistä pahempana. Asiaa pahentaa entisestään että nyt olisi kuulemma "pennulle sopiva aika" ja kaikki emännän kaveritkin tuntuu joutuneen taudin kouriin. Mä vaan toivon että emäntä toipuu ja tulee taas normaaliksi. Tuollainen jatkuva hössötys ei voi olla kellekään hyväksi.

Isäntä reissaa taas. Kukaan ei enää pysy kärryillä missä se on töissä kun sillä on kohta tälle keväälle menossa kolmas työpaikka. Se on kuulemma kesän taas kotikotona ja käy täältä töissä mutta syksyn kuvioista ei voi tietää.

Arvaahan sen että tän kaiken keskellä on pienen koiran elämä hieman sekaisin. Pennun lisäksi emäntä hössöttää agilitystä. Me kuulemma mennään sinne taas ja mä olen kuulemma sitten hieno koira ja hypin kiltisti esteitä (se jääköön sitten nähtäväksi, en viitsinyt emännälle sanoa ettei mä taida kuitenkaan viitsiä totella sitä sen enempää kuin aiemminkaan). Muutenkin tässä olis nyt tärkeämpiäkin asioita: kevät on tuonut tytöt taas ulos ja mun täytyy röyhistellä rintaa ja merkkailla kovasti jotta ne kaikki huomais kuinka upean miehen musta sais. Olen taas alkanut laihduttaa itseäni kesäkuntoon ja steppailen ulkona ihan uudella typyjen hurmaus askeleella. Kunpa emäntä vaan antais mun haistella tarpeeksi ja mieluiten laskis mut vapaaksi etsimään niitä tyttöjä mistä se ihana tuoksu tulee. Mutta emäntä pilaa fiiliksen ja kiskoo hihnasta, ei anna lipoa maasta pissoja ja raahaa mut lenkin lopuksi suihkuun.

Vaihdetaan hieman sekopäinen ja ajoittain tosi rasittava emäntä kilttiin ja ymmärtäväiseen, joka ei ole turhan tarkka säännöissä ja ymmärtää monipuolisen ruokinnan merkityksen (tahtoisin kovasti syödä lammaspaistia, pastaa carbonara ja muita ihmisten ruokia omien tyhmien nappuloiden sijaan). 

14.3.2007

Menipä kauan ilman että ehdin kirjoittaa. Mutta mulla onkin ollut kiireitä. Isäntä on nykyisin kadoksissa suurimman osan aikaa ja silloinkin kun se on paikalla niin se on tosi pitkiä päiviä paikassa, jota ne kutsuu töiksi. Emännällä on kiireitä koulun ja gradun kanssa, joten mun huoleksi on jäänyt mm. tavaroiden järjestäminen ja vartioiminen. Kun isäntä on poissa niin järjestelen melkein joka päivä jotain tavaroita. En riko mitään tietenkään, mutta siirtelen niitä paremmille paikoille. Emäntä esimerkiksi tuntuu heittävän roskiin sellaista tavaraa mikä mun mielestä olis parempi säilyttää lattialla (mm. rikkinäinen sukka ja mun karvapalloja on löytynyt roskista). Lisäksi mä olen ottanut tehtäväkseni vahtia taloa ja emäntää. En hauku mutta puhisen paheksuvasti ja murisen matalalla äänellä kun naapurit kehtaa kävellä meidän ikkunan ohi.

Emäntää en päästäis mielellään mihinkään yksin ettei sekin vaan häviä, mutta se silti livistää aina aamuisin paikkaan jota se kutsuu töiksi. Viikonloppuisin mä pääsen mukaan mutta silloin sillä menee vähemmän aikaa ja mä joudun odottaan autossa sillä aikaa kun se käy puutarhalla. Mä päätän aina mököttää sille koska se ei ota mua mukaan sinne sisälle, mutta sitten oon kuitenkin tosi iloinen kun se tulee takaisin ja tuoksuu tosi mielenkiintoiselle.

Kaikki tää vahtiminen ja tavaroiden siirtely on tehnyt mut tosi väsyneeksi joten kotona mä oikeastaan nukun silloin kun emäntä on paikalla. Koiran unta vaan eli jos se menee toiseen huoneeseen niin mä seuraan sitä (vessastakin voi olla joku salainen uloskäynti joten mua ärsyttää se että sen pitää mennä sinne yksin). Iltaisin jos se valvoo liian myöhään niin mä käyn hakemassa sen nukkumaan. Nyt kun isäntä on poissa niin mun tehtävä on huolehtia emännästä.

Nyt on oikeastaan jo kevät. Se on Ihanaa ja Kamalaa. Ihanaa siksi että linnut laulelee puissa ja mä voin koittaa jahdata niitä (joko ryntäilemällä ja haukkumalla tai seisomalla kuin seisoja tai hiipimällä salakavalasti niiden alle, aina ne kyllä karkaa). Kamalaa siksi että on rapakoita.  

Mun ruoka on taas vaihdettu. Viimeksi söin NEUta kun luiden kanssa tuli ongelmaa ja sitten päätin olla syömättä mitään kasvismössöjä ja sisäelimiä ja kalaa... Sitten mulle tuli jotain ihme kutinaa ja tulin ihan verestävän punalaikulliseksi ja osittais kaljuksi joten äiti säikähti ja vaihtoi mun ruuan lennosta nappulaan. Se sanoi ettei se tajua kuinka yhden pienen elukan ruokkiminen voi olla näin vaikeaa kun ihmisen ruokinnassa ei ole ongelmaa. Typerys. Kai nyt mun oikein ruokkiminen on paljon tärkeämpää kuin sen oikein ruokkiminen. Mä olen sentään maailman paras koira ja se on ihan vaan keskiverto emäntä ja opiskelija. 

23.1.2007 

Hui hai. Olipahan taas päivä. Täällä on muutenkin maailman kirjat sekaisin. Isäntä hävisi muutama viikko sitten yöllä junalla pois ja oli poissa tosi pitkään. Mä yritän aina isännän poissa ollessa liehitellä emäntää siltä varalta ettei sekin vaan keksis hylätä mua. Mä siis annan sille ainakin miljoona pusua päivässä, vahdin sitä koko ajan (seuraan joka paikkaan ja nukun jalkopäässä ns. koiran unta enkä sitä kuorsaus unta mitä mä normaalisti nukun öisin) ja tungen syliin aina kun mahdollista. Mä myös tottelen sitä joka asiassa ja olen koko ajan iloisen näköinen. Emäntää se tuntuu lohduttavan. Se ei tunnu juuri ees muistavan että joku on hukassa kun se on niin iloinen mun käytöksestä (normaalisti mä en siis tottele iloisesti ketään jos ei oo erityistä syytä ja liehittelen vaan isäntää kun siltä saa helpommin rapsutusta ja periksi kaikissa jutuissa). Isäntä kävi täällä viikonloppuna mutta meni uudestaan hukkaan maanantaina. Saa sitäkin koittaa vahtia... Heti kun silmä välttää niin katoaa.

Me on täällä sitten puuhattu emännän kanssa kaikkea. Viime viikolla käytiin hiihtämässä ja mä kiskoin Hannaa (emännän sisko) niin ettei sen tarvinnu takaisin tulomatkalla hiihtää oikeastaan ollenkaan. Emännällä on uudet hiihtovälineet (pukki toi) ja se on niistä ihan into piukeena. Tällä viikolla on ollut kauheen kylmää ja mä oon joutunu harrastaan kerrospukeutumista (leopardihaalari + toppatakki) eikä oikein kunnolla oo päästy liikkumaan.Tänään sit emäntä sai taas päähänsä alkaa kouluttaa mua taas (koulutti ne mua eilenkin kun ne hoksas että mä pelkään koko mustiin pukeutuneita tyyppejä... vähän vaan räyhäsin emännän isälle kun se oli niin epäilyttävän oloinen). Tänään emäntä oli ensinnäkin ostanut mulle uuden lelun (tai oikeestaan kaksi samanlaista) ja se aikoo opettaa mulle noutoa kunhan ensin olen oppinut leikkimään sen kaa. Sopii mulle, mä leikin aina mielellään jonkun kanssa (varsinkin kun siihen vielä yhdistetään tosi paljon kehumista: vaikka tietäiskin olevansa universumin paras eläin niin ei se haittaa vaikka sen kuulis aina välillä). Toisenakin se käytti mua kaupunki kierroksella (kun autolla piti ajella ympäriinsä kun se ei eilen oikein käynnistyny silleen kun piti): käytiin stokkalla (kierreportaat oli pelottavat), keskustassa, torilla, juna- ja linja-autoasemalla. Kiva reissu, paljon kehuja. 

4.1.2007

Joulu oli ja meni. Osittain ihan tyhmä juhla. Ajettiin 2 kokonaista päivää ees taas kun emäntä ja isäntä ei taas voineet kuunnella mua. Jos ne olis pysähtyneet tai kääntyneet kotiin Kempeleen kohdalla missä mä ekan kerran sanoin että automatkailu alkaa riittää (tökin niitä kuonolla ja näytin söpöltä), niin ei oltais jouduttu ajelemaan niin kamalasti ympäriinsä. Lisäksi kun ne ei totelleet niin mä tapasin meidän yöpaikassa yhden tytön joka jahtasi mua tuntikaupalla, vähänkö oli helpotus kun ei jääty sinne pidemmäksi aikaa. 

Vierailtiin me Janellakin mutta se oli vaihtanut ne kivat marsut (joita mä jahtasin viimeksi) inhottaviin kissoihin. Tai kai ne kissatkin olis olleet ihan jees jos:

1) ne olis pysyneet kiltisti paikoillaan niin että olisin uskaltanut nuuskia niitä

2) jos niitä ois saanu jahdata

3) jos emäntä olis pitänyt näppinsä erossa niistä ja ymmärtänyt että sen kuuluu silittää vaan mua

4) jos ne olis ymmärtäneet että mun kuonolla tökkiminen on vähän niin kuin kunnianosoitus.

Onneksi emäntä lupasi että meille ei tuu kissoja. Vaikka samaan syssyyn se puhui jostain pennusta, mutta siitä se nyt on puhunut jo niin kauan ettei se varmaan tarkota mitään oikeasti.

Sain mä lahjojakin (ihan niin ku arvasin): takin, hammasluita (eli pedigreen dental sticksejä), vinkulelun (jota mä nään vaan koulutuksissa) ja "auton"renkaan. Hammasluut on jo syöty. Takki testattu lenkillä (hyvä on). Vinkulelu on kiva ja rengasta mä kantelen ympäriinsä.